Koko pikku I:n odotusta ja näitä ensimmäisiä kuukausia on enemmän tai vähemmän leimannut ajatus: "tällä kertaa onnistun paremmin". Ei niin, että kokisin epäonnistuneeni iso A:n äitinä, vaan enemmänkin olen oppinut näistä kolmesta vuodesta niin paljon, että haluaisin nyt olla sen verran parempi kuin täysin kokemattomana. Konkreettisesti minulla oli mielessä muutama asia, joihin halusin tällä kertaa kiinnittää erityistä huomiota ja joissa halusin nimenomaan toimia toisin.
Yksi tärkeimmistä liittyi ilman muuta nukkumiseen. Iso A heräsi koko ensimmäisen vuotensa ajan öisin 8-10 kertaa yössä, pisimmät unipätkät öisin olivat vastasyntyneenä kaksi tuntia, myöhemmin 1,5 tuntia (yleensä ei siis tätäkään). Päiväunia iso A alkoi noin nelikuisena nukkua vain 45 minuuttia kerrallaan, noin suurin piirtein. Muutamia poikkeuksia mahtui myös joukkoon. Nukahtamisesta tuli hirveä show niin iltaisin kuin päivisinkin ja ainoa keino tuntui olevan iltaisin imetys ja päivisin pitkät vaunulenkit täydessä hiljaisuudessa keskellä metsää. Ei toivoakaan, että olisin uskaltanut olla illalla poissa kotoa. Vuoden lopussa olin niin uupunut, että kun minut pakotettiin kolmeksi vuorokaudeksi sairaalaan eristyksiin (huom. EI mielenterveydellisistä syistä ;) itkin ensimmäiset tunnit väsymyksestä ja helpotuksesta.
Eli ensimmäinen ajatus raskauden varmistuttua oli: ei enää rinnalle nukutusta! Toinen: unileluun on opetettava! Iso A ei piitannut unileluista ja näin ollen äiti ja myöhemmin isä olivat ainoat turvat, tuttikin nimittäin jäi ensimmäisten hampaiden puhjettua. Tuttiin liittyen olen nyt sijoittanut pikku I:n kanssa kalliimpiin tutteihin, jotka ovat tavallisia ohuempia ja aiheuttavat vähemmän painetta hampaisiin ja ikeniin. Toiveena siis, että tuttia syötäisiin myös hampaiden kanssa. Niille, jotka pidätte tutin imemistä pahana: ette tiedä mistä puhutte! :)
Rinnalle nukuttamisen suhteen olen pysynyt melko hyvin ruodussa ja alkuun pikku I nukahti hienosti omaan sänkyyn. En siis iltaisin ole edelleenkään kertaakaan nukuttanut rinnalle, mutta öisin on tullut rauhoiteltua imettämällä, kun ei ole jaksanut koko yötä kanniskella. Tosin, pikku I ei ole mikään erityinen rinnalla viihtyjä, toisin kuin veljensä aikoinaan. Sekin on tehnyt osaltaan helpommaksi tämän rintaa vain ruoka-aikaan -kampanjoinnin. Pikku I nimittäin saattaa jopa ärsyyntyä, jos tarjoaa rintaa, eikä hänellä ole nälkä. Oikeastihan tosi mielelläni imettäisin muutenkin kuin vain syöttääkseni, valitettavasti kokemus on kuitenkin osoittanut sen olevan suuresti koukuttava nautinto vauvalle, mikä taas johtaisi hankalaan imetysrumbaan öisin.
4 kuukauden yöhulinoiden alettua, olemme oman jaksamisemme huomioiden pyrkineet etsimään vaihtoehtoja ilta- ja yönukahtamiseen. Kanniskelu poikkeuksellisen rivakalla hytkytyksellä ja keinutuksella toimi, mutta alkuun vain isän kanssa. Ilmeisesti itse tuoksuin liikaa maidolle ja vaikka neiti ei sitä halunnut, se häiritsi. Manduca toimii usein, mutta ei nykyään enää joka kertaa, eikä yhtä helposti. Iltanukahtamiseen auttoi merkittävästi myös heijaus vaunujen kantokassissa. Se oli uskomatonta, sylissä jatkui rimpuilu ja kesti pienen hetken ennen kuin rauhottui, mutta kantokassin heiluessa itku ja pyöriminen loppuivat kuin seinään.
Päiväuniin olemme myös panostaneet toden teolla. Vaunuja on heijattu niin kauan, kunnes on ollut täysin varmaa, ettei uni enää tule. Usein uni on kuitenkin jatkunut. Tässäkin taas opimme nopeasti, että pieni heilutus ei todellakaan riitä, vaan tarvitaan kunnon maastoajoa. Eli käytännössä rivakkaa työntelyä nurmikolla. Välillä mietin, olisiko iso A:kin voitu opettaa aiemmin nukkumaan pitkiä päiväunia, luultavasti. Kuitenkin päiväunilta hän heräsi aina tyytyväisenä. Pikku I:stä taas huomaa, että pidemmät unet ovat tarpeen, vaikka tarvitseekin siihen apua. Viikkojen superheijaukset ovatkin tuottaneet tulosta ja pikku I nukkuu ainakin kahdet meidän mittapuulla superpitkät unet ja viime päivinä lähes ilman heijauksia. Joskus on riittänyt tutin laittaminen takaisin suuhun, joskus ei ole tarvinnut käydä kertaakaan vaunuilla (paitsi tarkistamassa, onko itkuhälyttimestä loppunut virta, kun on niin hiljaista). Tänään oli erikoinen päivä, kun päiväunia kertyi vain kolmet, kahdet kolmen tunnin ja yhdet kahden tunnin. En todella uskonut, että elämä vauvan kanssa voisi olla tällaistakin!
Sanottakoon nyt tähän väliin vielä sekin, että meillä ei ole mitään tarvetta opettaa pientä lasta, saati vauvaa, nukahtamaan yksin ja nukkumaan yksin. Iso A haluaa edelleen nukkua meidän välissä ja saa niin tehdä, tosin nykyään viihtyy myös paljon omassa sängyssään, joka on kuitenkin meidän sänkymme sivuvaununa. Pikku I:kin on aika monena iltana nukutettu syliin, jos vain on siinä viihtynyt. "Uni-itsenäisyys" on meillä siis todella pitkän aikavälin tavoite ja pyrimme siihen jokaisen lapsen yksilöllisiä tarpeita ja haluja kunnioittaen. Itse nautin suuresti lasteni kanssa nukkumisesta ja olisi todella yksinäistä ja kurjaa, jos he nukkuisivat toisessa huoneessa :) Uskon kuitenkin, että mikään muu ei koukuta niin kuin rintamaito ja siinä nyppii tietysti eniten se, että kukaan muu ei sitä voi tarjota kuin minä. Vaikka sitten haluaisi nukahtaa vain syliin seuraavat kaksi vuotta, syliksi voi kelvata moni muukin. Tai ainakin myös isä. Toivon myös, että nämä nykyiset käytäntömme auttaisivat pikku I:tä oppimaan nukkumaan taas pidempiä pätkiä yölläkin (ensimmäiset pari kuukautta nukkui keskimäärin viisi tuntia pisimmillään putkeen). Se kun on aikuiselle aika tärkeä jaksamisen edellytys. Tällä hetkellä me aikuiset nukummekin eri huoneissa ja aamuyön syötön jälkeen vien pikku I:n isälleen, jotta itse saan nukuttua kolmisen tuntia putkeen.
Pinnasänkyyn on myös hankittu Brion mahtavat Bed rockers -tassut, joilla saa aikaan näppärää heijausta. Toistaiseksi pikku I ei ole mennyt niin helppoon, mutta viime yönä ja tänä iltana syliheijausta on saanut hiukan hiljentää, joten jospa kohta kelpaisi heijaustassutkin. En kyllä viime yönä hirveästi ehtinyt kokeillakaan noita tassuja, kun jo aika alkuyöstä nappasin neidin kainalooni.
Oli miten oli, nyt on helpottavaa ja lohdullista, kun on jotain vertailupohjaa. Tietää, että tämä on normaalia ja ohimenevää, ehkä on myös asioita, joita voimme itse tehdä helpottaaksemme kaikkien nukkumista. Ja vaikka Iso A:n kanssa mentiin vaikeimman kautta, on hänkin oppinut nukkumaan ilman vippaskonsteja ja periaatteessa läpi yön. Nukkumisesta ei tarvitse edes kinastella ja jos herää yöllä, kömpii vain viereen tai käy pissalla ja sitten kömpii viereen. (Viime yönä kyllä vähän höpöteltiinkin, koska iso A oli jo ehtinyt nähdä jännittävää unta ja halusi kertoa siitä).
Tämä on ikuisuusaihe lapsiperheissä, nukkuminen nimittäin. Se on myös yksi omista suosikkiaiheistani, kuten varmaan jo arvaattekin :) Mikä siis olisikaan osuvampi tapa lopettaa tämä merkintä kuin todeta, että menenpä tästä nyt nukkumaan ihanien lasteni väliin :)
Hyvää yötä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti