Käyn pääni sisällä melkoista taistelua siitä, minkälainen äiti oikeastaan haluaisin olla. Se ei ole tähän mennessä ollut tietoinen taistelu, mutta erinäisten tuskailujen seurauksena olen tullut siihen tulokseen, että siitä on kyse. Jotenkin varmaan ajattelin, että äitiys tulee ajan kanssa luonnostaan, mutta taidan analysoida itseäni liikaa mennäkseni kaikessa pelkällä tunteella.
Äitiydelle asetetaan melko paljon paineita mielestäni. Toisaalta kannustetaan etsimään rohkeasti oma tapa olla äiti, mutta samalla joka ikistä valintaa ja mielipidettä tarkkaillaan suurennuslasilla ja sopivan (tai sopimattomankin) hetken tullen sinua arvostellaan tarpeettoman kriittisesti. Pahimpia arvostelijoita ovat äidit itse. Äidit ovat ankaria paitsi itselleen, myös toisille äideille. Äitiys on jotain, jossa jokainen haluaisi onnistua, mutta joka kuitenkin usein tuntuu täysin mahdottomalta tehtävältä. Äitiys on ampiaispesä, jota ei voi olla sohimatta.
En tiedä, syntyikö "paska äiti" vastailmiöksi tälle täydellisyyden paineelle vai oliko se vain yksi tapa purkaa väsyneiden äitien turhautumista. Joka tapauksessa aion nyt sohaista sitä ampiaispesää. Näitä paska äiti -blogeja taitaa olla nykyään jo useita, joista yhtä seurasin aika kiinnostuneenakin, kunnes meni maku. Kyseinen blogisti (en nyt tiedä pitäisikö se linkittää tähän vai ei, joten en tee sitä) kirjoittaa elävästi arjen sattumuksista lapsiperheessä, useimmiten todella osuvasti ja hilpeästi. Kaikin puolin viihdyttävää. Useimmiten. Eräs postaus kuitenkin muutti kelkkani suuntaa. Jo aihe taisi saada arvostelevan minäni pulpahtamaan pintaan ja aloin kiinnittää ihan tosissani huomiota siihen kieleen, jota hän blogikirjoituksissaan käyttää. Ehkä se on tyylikeino, mutta minua se alkoi ihan suunnattomasti ärsyttää. Ei lapsiperhe-elämä todellakaan ole mitään ruusunnuppuja vaahtokarkkikylvyssä -meininkiä, mutta en silti koe tarpeelliseksi puhua siitä niin vähättelevään sävyyn. Tuntuu, että kirjoittaja pyörittelee silmiään jatkuvasti kirjoittaessaan. Se on todennäköisesti tietoinen ratkaisu tai ominaispiirre, mutta minut se sai tajuamaan, mitä en itse halua olla.
"Paska äiti" -ilmiön tarkoitus nykyisellään luultavasti on inhimmillistää äitiys, antaa anteeksi kaikille meille tavallisille äideille, jotka väsymme, unohtelemme asioita ja elämme vähän vinksin vonksin, ja jotka kuitenkin selviydymme arjesta vallan mainiosti, jopa nautimme siitä. Nimenomaan vastaisku niille keskustelupalsojen äideille, jotka paheksuen tuhahtelevat neuvoa kysyville äideille ja lyttäävät toisten valinnat maanrakoon. Ehkä tarkoitus on kärjistää, jotta keskivertoäitiyskin tulisi oikeasti kuulluksi. Samalla kuitenkin mielestäni lytätään vähän juuri sitä keskivertoäitiyttäkin. On siistiä olla se äiti, joka unohtaa laittaa lapselle eväät mukaan kerhoon, jonka lapset eivät koskaan ole ajoissa koulussa ja jolle äitiys on valtava myönnytys. Erityisen noloa on, jos on huolehtinut sopivasta ulkoiluvaatetuksesta ja järjestänyt syntymäpäiväjuhlat. Sellaisen kuvanhan siitä saa.
Joskus on ihan ok olla paska äiti ja mennä riman ali, todellakin. Joskus on viihdyttävää ja helpottavaa lukea, kun joku toinen on paska. En kuitenkaan itse halua olla perusasetuksiltani sellainen. En halua liioitella ja kärjistää perusarkea sinne kökköön, koska oikeasti siitä tulee vain kurja olo. Ehkä se helpottaa joskus, mutta minulle se ei sovi joka päiväiseksi purkutavaksi. Tarvitsen iloa ja vähän hypeäkin, jotta pysyn edes keskiraiteilla. Välillä kaikki menee niin päin pyllyä, ettei voi muuta kuin kirota koko vanhemmuus penkin alle, mutta pysyäkseni järjissäni se on jotenkin opittava ohittamaan.
Oman äitiyteni ydintä etsiessäni, olen siis nyt päässyt näin pitkälle: en halua olla paska.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti