torstai 31. lokakuuta 2013

Lastenhuone

Meillä oli "pieni" projekti viime viikonloppuna, vihdoin ja viimein ryhdyimme tuumasta toimeen ja laitoimme iso A:n huoneen kuntoon. Kaikki meillä kyläilleet (siis ennen tätä projektia) arvanevat, ettei kyse ollut ihan pienestä huonekalujen uudelleenjärjestelemisestä vaan huone sai aika lailla täysin uuden ilmeen. Tähän astihan huone on ollut sekä iso A:n huone että meidän rojuvarasto. Edelleen kaapeissa on muutamia sinne kuulumattomia asioita, mutta hei, ei kaikkeen nyt kerralla pysty. Vaikka viime lauantaisen perusteella melkein pystyykin ;)

Kun muutimme tänne, jätimme tarkoituksella keskimmäisen makuuhuoneen tapetoimatta. Vähän katseltiin lastentapetteja, mutta koska vielä ei ollut vauvaa edes tiedossa, oli aika vaikea miettiä minkälaisen lastenhuoneen sitä haluaisikaan. Kaikki nämä vuodet siellä on siis ollut sellaiset aivan järkyttävät tapetit, jotka muista makuuhuoneista tapetoimme äkkiä piiloon. Meidän makkarissa taisi kyllä olla vielä hirveämmät.  Ei siis todellakaan olisi tapettien perusteella uskonut, että talo on rakennettu 2007 ja että täällä asui lapsiperhe. Anteeksi tämä vuodatus, meillä ei oikein maku kohdannut edellisen asukkaan kanssa. Kosteiden tilojen laatoitus ansaitseekin ihan oman postauksensa...

Nyt siis vihdoin ja viimein päätimme laittaa tapetit uusiksi ja tulimme siihen tulokseen, että itse tapetti voisi olla suhteellisen neutraali. Tuskin pystymme täällä asumaan ihan hirveän montaa vuotta enää tai ainakaan emme voi molempia vesseleitä sulloa samaan huoneeseen loputtomiin, mutta ajattelimme silti yksinkertaisen tapetin olevan varmuuden vuoksi paras valinta. Myös koska huone on todella pieni, liian kirkas ja kuviorikas tapetti todennäköisesti saisi seinät kaatumaan päälle. Lapsekkuutta ja leikkisyyttä lisäisimme sitten sisustustarroilla.

Kuvat ovat ihan tavattoman surkeita, en jaksa vaivautua ottamaan oikealla kameralla, koska kuvien siirtämisen kanssa olisi hirveää säätöä, perheemme kuvausvälineet kun yllättäen kuuluvat sille, joka valokuvausta harrastaa. Aurinkokin teki katoamistempun juuri ennen kuvaamista, mutta ehkä tästä vähän pääsee tunnelmaan. Pitemmittä pölinöittä, astutaanpa iso A:n huoneeseen.

Kirjain on jotain tiivistä vaahtomuovin kaltaista materiaalia. Tämä ja huoneen muut puputarrat on tilattu Hattentatista

Tapetti on kuvioimaton vaaleanvihreä kuitutapetti K-Raudasta.

Hylly ja uskomattoman tilavat säilytyskorit ovat Ikeasta. Hyllyn toinen reuna on hassusti rajattu pois kuvasta, koska huoneen asukki ei suostunut väistämään enempää ;)

Tarroiksi valitsimme iki-ihanan Guess how much I love you -setin, johon ihastui heti niin äiti kuin poikakin.

Nämä tarrat ehkä joutuvat uudelleenjärjestäytymään, kun saadaan päiväjärjestys-kellotaulu seinälle asti.





Tässä nyt suurin osa seinillä seikkailevista pupuista, ei ihan kaikkea pidä paljastaa ;) Omasta mielestäni onnistuimme luomaan lapsenomaisen, mutta lastemme luonteisiin sopivan rauhallisen tunnelman huoneeseen. Olen ikionnellinen, että nyt iso A:llakin on tilaa leikkiä omassa huoneessa, eikä isompiakaan leikkejä tarvitse enää raahata olohuoneeseen. Nyt saatiin myös oma pieni keittiönurkkauskin kokkausintoiselle pojalle. Noista kuvista ei tosiaan näekään, kuinka paljon sinne tulikaan tilaa. Iso A aiheutti vähän haastetta kuvaamiselle, koska olisi halunnut olla joka kuvassa mukana ja vielä toistaiseksi pidän kiinni linjastani, eli ei lasten kuvia yleiseen jakoon nettiin. Vaikka vähän jo tekisi mieli jakaa hauskoja videonpätkiä ja muita otoksia, kun ovat niin vallattoman söpöjä nassikoita! :)

Näihin herkkiin pupustelu-tunnelmiin päätän tämän päivityksen ja jatkan harvinaisen hiljaisuuden nauttimisesta: molemmat mussukat SAMAAN AIKAAN päiväunilla!

maanantai 28. lokakuuta 2013

Aarrekid + siilit

Facebookissa hehkutin jokunen aika sitten, kuinka arpaonni osui kohdalleni. Kyseessä oli siis Aarrekidin sadutustempaus, jonka puitteissa suosikkiblogistini järjesti arvonnan. Palkinto oli lahjakortti Aarrekidin verkkokauppaan ja tilaus lähti jo samana iltana. Pähkäilin tovin, mitä kivaa valitsisin, ottaisinko jonkun kivan paidan iso A:lle vai ehkä jotain yhteistä lapsille. Iso A:n satu kuitenkin oli se varsinainen "arpa", joten palkintokin pitäisi olla erityisesti hänelle. Päädyin lopulta valitsemaan metrin palan kangasta, josta saisin tehtyä enemmän kuin yhden paidan ja ehkä jotain pientä myös pikkusiskolle. Pohdin pitkään kahden eri kankaan välillä, kuosina pidin tästä enemmän, mutta en vain näe lilaa iso A.n päällä, Moni väri sopii hänelle, mutta lilaa vierastan. Sen verran jäi lahjakortin arvoa jäljelle, että otin vielä iso A.lle Rooster-huivin.

Avaruusmatka

Rooster

Sain lopulta viimeisteltyä siili-hupparinkin. Hupusta tuli vähän epäsiisti, samoin hupparin sisäpuolesta, koska en halunnut vuorittaa sitä. Halusin tehdä kevyen hupparin talveksi sisäkäyttöön ja viileisiin kesäaamuihin tai -iltoihin. Kun lopulta sain raivattua aikaa viimeistelylle, huomasin jättäneeni helman ohjetta pidemmäksi, joten ostamani vetoketju oli aivan liian lyhyt. Facebookin Kangashamsterit-ryhmästä löytyi onneksi nopea apu ja pian sain käsiini hieman pidemmän ketjun.

Kaava jostain Ottobresta.
Siili-velour Tekstiili-Fihlistä ja vihreä trikoo Fabriinasta.

Ostin alunperin siili-kangasta tietämättä mitä siitä teen. Yllättäen. Mieleeni piirtyi lopulta kuva ensi kesästä, kun lapsemme juoksevat (tai taapertavat) leikkikentälle samanlaisissa huppareissa. Totesin, että ostamani kangas tuskin riittäisi ja jostain olisi saatava nopeasti lisää, koska kangas näytti olevan joistain kaupoista jo loppu. Jälleen apuun tuli Kangashamsterit. Kun esipesin ensimmäistä kangaspalaa, ikäväkseni totesin siilien värjänneen koko pohjavärin. Alunperin pohjaväri oli ihana puhtaanvalkea ja siksi se näyttikin niin herkulliselta. Värjäytyminen teki mielestäni kankaasta tosi ruman ja tässä vaiheessa olin todella täynnä koko siiliä! Nyt kun huppari on vihdoin valmis, olen aika tykästynyt siihen. Eniten harmittaa, etten kankaita leikatessani kohdistanut etukappaleita ja huppua viisaammin, mutta mitäs pienistä. Pikku I:lle on siis tulossa samanlainen erivärisin kantein ja vuorin. Toivottavasti saan sen tehtyä gradu- yms. hässäkän keskellä.

Nyt sormet syyhyvät jo kuitenkin leipomisen pariin. Iso A on esittänyt haastavan toiveen synttärikakkunsa suhteen ja vihdoin mielessä on joitain ideoita. Synttäritarjoiluvaihtoehtojen testailu muutenkin lähtee käyntiin virallisesti tällä viikolla. Naapureiden makunystyrät tulevat tarpeeseen! Kiireellisin olisi nyt kuitenkin ensi viikon isänpäiväkakku, johon on vasta koristelu mielessä. Iltanaksuttelu jatkuukin nyt leivontasivustojen parissa :)

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Sormiruokailu taso 2

Seuraava päivitys piti olla jo Aarrekidistä, mutta vaippa muutti asian. Meinasin ensin jo hihkua asiasta facebookissa, mutta nyt kun on tämä blogi, ajattelin kakka-asioiden sopivan paremmin tänne :) Olemme siis nyt sormiruokailleet aktiivisemmin viikon verran, loppuviikkoa kohden ruokailuhetkiä alkoi olla jo kolme päivässä. Olemme tutustuneet kurkkuun, porkkanaan, parsakaaliin, banaaniin ja perunaan. Kurkku on ihan ok, ei välttämättä aina maistu. Porkkana taas on ihan suosikki ja niitä palasia makustellaan tovi vielä ruokailun jälkeenkin. Olin jo laskemassa pikku I:tä alas, kun leveä hymy paljasti pienet oranssit kikkareet suussa :) Banaani on melkein vielä parempaa kuin porkkana, sitä pikku I järsii ja imeskelee sellaisella antaumuksella, että banaanilta ei säästy edes korvat! Parsakaali oli ihan liian outo ilmeisesti, sitä pikku I tutki pitkän tovin ja pyöritteli käsillään. Pari kertaa neiti toi kukinnon huulille, mutta ei ollut kiinnostunut maistamaan. Perunakin maistui, mutta ei vielä ehkä ihan banaanin ja porkkanan veroisesti. Taidan pitää perunan ruokalistalla, koska se kuitenkin kelpasi hyvin, kun taas iso A ei oikeastaan koskaan oli välittänyt perunasta. Vauvana ei ollenkaan, taaperona ei ollenkaan, nyt leikki-ikäisenä vähän.

Sormiruokailussa ei siis säästellä makujen kanssa, itse olen ehkä vähän piheyttäni säästellyt, vaikka onhan noita ruoka-aineita kertynyt yhdelle viikolle aika kiitettävästi. Neuvolassa kun yleensä ohjeeksi annetaan "yksi maku kerrallaan" ja ilmeisesti siihen on joku aikasuosituskin? Samaa makua useampana päivänä? Tästä en kyllä nyt mene sanomaan mitään enempää, koska yleensä annan neuvolan puheet kiinteistä mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, joten ei ole nämä suositukset ihan hallussa. Siellä ei siis ihan hirveästi ymmärretä meidän valintaa. Mutta siis, koska meidän ei ole syytä olettaa allergioita, niin ei tarvitse sen takia himmailla makujen kanssa ja erityisesti tarkkailla reaktioita makuihin. Jos jollain perheestämme olisi jotain allergiaa, olisin tarkempi. Sormiruokailuun enemmän perehtyneet myös väittävät, että sormiruokaileva lapsi itse alkaa välttää tiettyjä ruoka-aineita, mikäli on niille allerginen. Samoin kuin täysin sormiruokaileva lapsi myös valitsee ruoka-aineista ne, joita sillä hetkellä eniten tarvitsee. Aikuinenkin osaisi, jos herkistäisi itsensä kehonsa viesteille. Itse asiassa iso A söi hurjia määriä lihaa aina kasvupyrähdys aikoina, joten ehkä siinä on jokin totuuden siemen. Mutta en siis näitä sen enempää pohdi, koska sillä ei itselleni ole merkitystä. Sormiruokailemme kuitenkin eri syistä.

Ja nyt siihen vaippa-asiaan. Tänään aamupäivän vaipasta löytyi ensimmäinen pieni porkkanan palanen ja banaanin rihmastoa! Jo viikossa pikku I on saanut nielaistua pieniä määriä ruokaa! Iso A nielaisi myös porkkanaa ensimmäisen viikon aikana ja siitä sitten oppi nopeasti ruoan syömisen idean. Parin kuukauden sisällä päiväimetykset vähenivät merkittävästi. Toisilla menee kauemmin kuin toisilla ja se on ihan normaalia, mutta olen kyllä todella iloinen, että meidän lapsemme vaikuttaisivat olevan varsin nopeita oppimaan. Vaikka imettämisestä tykkäänkin, ei minua haittaa, vaikka yöimetykset vähenisivät ;) Se taas edellyttää meidän kohdalla sitä, että päivän alkana saadaan tuhdimpaa ruokaa riittävästi. Olen kuullut huhuja sellaisista vauvoista, jotka täysimetykselläkin vetelevät läpi yön tai ainakin melkein, mutta en kyllä välitä kuulla :P

Sen verran sensuuria minullakin on, että en ottanut kuvaa tästä virstanpylväs-vaipasta, joten tässä jälleen kuvaton päivitys :) Jospa seuraavaan saataisiin jo kuvamateriaaliakin. Ei siis vaipasta, vaan jostain ihan muusta!

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Sor-sor-sormiruokailu alkaa!

Pikku I on 5,5 kk ja taas on aika haikeudella valmistautua täysimetyksen päättymiseen. Toki vielä pitkään saan imettää ja paljonkin, mutta henkinen valmistautuminen vie vähintään yhtä paljon aikaa kuin syömisen opettelukin :) Kuten moni varmaan tietääkin, pidän imettämisestä tosi paljon ja olen jopa pikkuisen fanaattinen siitä. Miksi antaisin korvikkeita, kun pystyn itse ruokkimaan lapseni siten kuin luonto on tarkoittanut? Ja se helppous! Ei tarvitse kuljetella mukana purkkeja ja purnukoita, jos nälkä yllättää bussissa (näin on siis käynyt) niin sitten paita auki ja pöytä on katettu. Nautin myös suuresti siitä pienestä läheisestä hetkestä vauvan kanssa, kukaan muu ei voi osallistua siihen eikä kunnolla keskeyttääkään, se on vain meidän aikaamme. Ja kun imettää pitkään, sen loppumisen myötä väistämättä todellisuus iskee lujaa kasvoille: vauvani kasvaa. Se vasta on kamalaa. Toissapäivänä tihrustin naama kyyneleistä märkänä, kun katsoin viime kesäisiä kuvia iso A:sta. Voi miten pieni poika kuvissa seikkailikaan!

Mutta varsinaiseen asiaan. Hiukan jännitin pari kuukautta sitten, miten meidän kiinteiden aloittelun kanssa käy. Olin jo etukäteen toivonut, että voisimme pikku I:nkin kanssa sormiruokailla alusta asti, koska iso A:n sormiruokailusta oli niin hyvät kokemukset. Ja nyt koen myös olevani siinäkin asiassa hiukan viisaampi. Pikku I:llä alkoi kuitenkin kasvu hidastua jossain vaiheessa ja aloin jännittää, josko neuvolasta tulee käsky aloittaa kiinteät. Tosin, olisin varmaan ennemmin kokeillut sitten lisämaidon antamista, vaikka neiti on kyllä nirso korvikkeiden suhteen. Tänäänkin mielummin oli hetken nälissään ja odotti äitiä kotiin :) Mutta kasvua on kuitenkin tullut ja pikku I on varsin tyytyväinen vauva, ei siis ainakaan ilmaise jääneensä imetyksen jälkeen nälkäiseksi. Eikä tiheän imun kausia (viimeinen juuri päättynyt) lukuunottamatta edes syö niin usein, että olisin huolissani.

No joko nyt itse aiheeseen :D Reilu viikko sitten pikku I sai jo ensimmäisen kurkkutikkunsa käteen. Silloin ei varsinaisesti ollut tarkoitus aloittaa varsinaista sormiruokailua, mutta neidin ikeniä vaikutti kutiavan siinä määrin, että annoin kylmän kurkkutikun helpottamaan kutinaa. Ja se auttoi. Nyt tällä viikolla olemme alkaneet tarjota kurkkua kerran päivässä ja eilen neitokaisen lautaselle ilmestyi myös keitettyjä porkkanatikkuja. En muuten muistanutkaan, kuinka haastavaa on saada porkkanat juuri sopivan pehmeiksi. Ei saa olla liian kovaa, mutta ei liian pehmeäkään. Täytyy olla JUURI sopiva ;)

Olen halunnut lykätä tätä ruokailun aloittamista myös siksi mahdollisimman myöhälle, että neiti osaisi istua mahdollisimman hyvin, mieluiten ilman tukea. En kuitenkaan malttanut ihan siihen asti odottaa, koska pikku I on osoittanut olevansa todella kiinnostunut ruoasta ja kuitenkin istuu sylissä tuettuna erittäin hyvin. Tämä tosin rajoittaa perheen yhteistä ruokailua nyt hiukan, mutta ei se mitään. Parin kuukauden sisään nyt ainakin jo istuu tuetta. Ja toki sitä voi vähän aiemminkin pieniä hetkiä istuttaa, mutta en mielellään. Lapset tekevät asiat sitten, kun osaavat. Mielessä myös pyöri se, että onkohan pikku I:n vatsa valmis vastaanottamaan kiinteämpiä asioita, koska hän ei ole missään vaiheessa hirveästi kuolannut (mikä muistaakseni kahden-kolmen kuukauden vaiheilla merkitsee ruuansulatusjärjestelmän kehittymistä), mutta kyllä sitä nyt tuntuisi vähän tulevan.

Porkkanat neidille maistuivat jopa paremmin kuin kurkut ja on saanut pienet palatkin nirhaistua irti. Nyt viimeistään ensimmäiset kysyvät: eikö se tukehdu niihin?! No juu ei. Ei ole vielä taitoa viedä tavaraa nieluun, joten ne tulee kyllä (kaaressa) ulos. Tämän ikäisillä on myös kakomisrefleksi, joka pitää huolen siitä, ettei pääse tukehtumaan vaikka ruokaa eksyisikin vahingossa nieluun. Tässä vaiheessa ruoka onkin vasta leikkiväline, johon on hauska tutustua siinä missä kaikkeen muuhunkin, mihin käsi vain yltää. Nyt vain odotellaan, milloin oppii viemään ruoan nielaistavaksi ja ensimmäiset porkkananpalat yms. löytyvät vaipasta :)

Huomenna on kauppapäivä, joten kärryyn varmaan tarttuu mukaan kaikenlaista sormiruokailijan herkkua. Nyt postauksen tässä vaiheessa alankin olla jo aika innoissani, koska mieleen alkaa muistua miten hienoa ja uskomatonta syömään opettelevan lapsen seuraaminen on. Vaikeinta tässä touhussa on ilman muuta kehumisen välttäminen. Kehuminen tulee niin luonnostaan, mutta on tärkeää olla viestittämättä lapselle, että syöminen olisi jotenkin palkittava asia. Kehut ovat sitten tulleet varsinaisista syömistaidoista: hienosti juot itse lasista, hienosti sait palan haarukkaan, hienosti käytät veistä. Olen yrittänyt painottaa lastemme kasvatuksessa sitä, että syöminen ei ole vain ravinnon tankkaamista, eikä syömisen määrästä palkita tai rangaista. Jokainen syö sen, mitä jaksaa, vaikka se joskus tarkottaisi syömättä jättämistä. Kyllä lapsi syö, kun on nälkä. Ja jos ei jaksa lautasta syödä tyhjäksi, se ei ole lapsen vika vaan minun, koska lappasin liikaa ruokaa lautaselle. Toki pitää olla vähän pelisilmää, koska pienellä lapsella väsymys menee nälänkin ohi ja uhmaikäisellä on omat jekkunsa tässäkin asiassa ;) Iso A on muuten joskus nukahtanut lounaalle porkkanalettujen ääreen. Letut olivat kuitenkin niin suurta herkkua, että muutaman sentään jaksoi sinnitellä, kunnes uni tuli.

Mutta tästä aiheesta varmasti tulee lisää postauksia ja kuvien kera. Nyt kaksi porkkanatikkua lautasella näytti vähän turhan ankealta, kun kurkutkin olivat jo lentäneet ties minne :)

torstai 17. lokakuuta 2013

Bachelor of Parenting

Vanhemmilla on valtava kasvatusvastuu lapsistaan, usein kuitenkin mietin, kumpi lopulta kasvattaa toista enemmän. Vanhemmuus on opettavaisin ja kasvattavin kokemus, mitä ihminen voi kokea elämänsä aikana. Vanhemmuuden myötä ihminen ei opi pelkästään lapsen kasvattamisesta, vaan opit läpäisevät koko elämän eri osa-alueet, siksi edellinen uhmakas väitteeni. Itse ainakin olen kokenut vanhemmuuden avanneen silmäni koko maailmalle ja niin tapahtuu koko ajan uudestaan ja mitä odottamattomimmilla alueilla. Olen usein kuullut/lukenut puolitosissaan lausutun toteamuksen: "lapset tietävät universumin salaisuudet", ja se saattaa olla enemmän totta kuin moni arvaakaan. Nyt kuitenkin vanhemmuuden tiivistettyyn opinto-oppaaseen!

Ensimmäinen lapsi on kuin vanhemmuuden perusopinnot. Niskaan kaadetaan rysäyksellä hirveä määrä tietoa aiheesta, joka oli ennen suhteellisen tuntematon. Tieto on vielä melko pinnallista ja tavoitteena on lähinnä elävä, terve ja ehkä jopa tyytyväinen vauva. Ensimmäistä vauvaansa sylissä pidellessä ne odotusajan hienolta kuulostavat kasvatustavoitteet tuntuvat yhtäkkiä todella kaukaisilta ja hetkittäin tulee epäiltyä voiko tästä selviytyä muuten kuin rimaa hipoen. Kunhan nyt saisi ne opintopisteet!

Kun saa toisen vauvan syliinsä, perusopinnoista opitut perusfaktat tulvivat mieleen ja olo on levollisempi aineopintoihin siirryttäessä. Ei tarvitse joka käänteensä olla kaivamassa tietoa kakan väristä, yhtäkkiä alkaneesta pulauttelusta tai tiheän imun kausista. On ehkä jopa sisäistänyt, että vauvat herättävät öisin, saattavat jopa valvoa, eikä silti ole mitään hätää tai "korjattavaa". Sen sijaan kanniskeluvuoroja vaihdellaan (yleensä) rauhallisin mielin. Ensimmäisen lapsen aikana saatu neuvo "se menee ohi, vaikka se ei nyt tunnu siltä" on yhtäkkiä uskottava ja nyt sen tietää todeksi. Vielä tulee uusiakin tilanteita eteen, uudella vauvalla on uusia temppuja ja ehkä hän on temperamentiltaan edeltäjänsä vastakohta. Ehkä hän on eri sukupuolta, jolloin vaipanvaihdossa on jotain erilaista. Uutta tietoa on joka tapauksessa helpompi vastaanottaa ja käsitellä, koska on jotain, johon suhteuttaa se.

Itse olen vanhemmuuden kandi, joten varmaa tietoa minulla ei ole syventävistä opinnoista. Kuitenkin tähän astiseen suhteuttaen ja korkeakouluopintoja soveltaen minulla on siitä hypoteesi. Kolmannen lapsen kohdalla ja siitä eteenpäin voidaan luultavasti puhua vahvasta selkärankavanhemmuudesta. Asiantuntijuus alkaa vieläkin enemmän perustua hiljaiselle tiedolle, jota perusopintojen ja aineopintojenkin eksplisiittinen tieto kannattelee. Toki jo perusopinnoissakin alkaa muodostua hiljaista tietoa, mutta todelliseen loistoonsa ja kattavampaan käyttöön se todennäköisesti yltää vasta maisteritason opinnoissa. Uuttakin luultavasti vielä tulee, ovathan vauvat erilaisia, mutta se on pääsääntöisesti kuitenkin aiemmin opitun syventämistä.

Olit sitten minkä tahansa vaiheen vanhempi, olet todennäköisesti jo oppinut lapseltasi/lapsiltasi enemmän kuin kukaan muu olisi koskaan sinulle voinut opettaa. Ne opit käsittelevät arvoja, oman elämän prioriteetteja ja ylipäätään kaikkea sitä, mikä tekee sinusta sinut. Jokainen ihminen, vanhempi tai ei, kasvaa läpi elämänsä ja toivottavasti oppii myös tuntemaan ja hyväksymään itsensä. Vanhemmuus ei siis tietenkään ole edellytys onnelliselle ja eheälle ihmiselle, eikä edes tae, mutta sen mukanaan tuoman hiljaisen tiedon määrää ja kirjoa tuskin muualta voi löytää.

torstai 10. lokakuuta 2013

Lokakuu juhlia täynnä

Lokakuussa meillä on varsinainen juhlarysä! N. yhden viikon sisään meille mahtuu viidet nimpparijuhlat aina isomummosta pikkuserkkuun. Lokakuun synttärisankareita en edes viitsi luetella, niitäkin nimittäin on! Olemme tietysti kotona juhlineet omia pikkusankareitamme tavattomankin yltäkylläisesti. Vaikka nimpparit eivät itselleni ole kovinkaan tärkeät, jostain syystä siitäkin saadaan aikaiseksi tynnyreittäin iloa, kun on kyseessä tämä pikkuväki. Aamun Pikku kakkoseenkin saadaan kunnon jännitettä useammalle päivälle, kun odotetaan tutun nimen kuulemista :)

Mummi ja Ukki kävivät kylässä jo melkein kaksi viikkoa sitten, samaan rytäkkään sattui myös Papan vierailu. Siispä päätimme iso A:n kanssa ryhtyä leipomishommiin. Oikeastaan tällä kertaa taisin itse leipoa suurimmaksi osaksi, mutta päätös ainakin oli yhteinen :) Kokeiluun lähti Kinuskikissan sen hetkinen uutuus: whoopiekakku. Siinä perinteinen whoopie on suurentunut kakun kokoiseksi ja koristelukin on pidetty maltillisena. Kinuskikissan koristelu muutti meillä muotoaan nimipäiväsankareiden kunniaksi.

Vinkki: kun pursotat koristeet Candy Melts:llä tai suklaasulalla, malta odottaa jäähtymistä. Muuten koristelusta voi tulla hätäistä sohimista, kun sormet palaa ;)

Eilen ei leivottu pikku I:n kunniaksi, kun ei toinen olisi kuitenkaan itse päässyt herkuttelemaan, joten tyydyimme juhlimaan Gremliniä pelkin lahjoin. Tämä tuntui sopivan neitokaiselle oikein hyvin ja pakkausmateriaalit saivat kyytiä. Tänään juhlittiin iso A:ta luonnollisesti vähän isommin. Lahjoja tutkittiin tarkkaan ja yhdessä leivoimme appelsiinikakun, jota ehdin jo Facebookissakin hehkuttaa. Kakku on jo lähes hävinnyt pöydältä, että ei sitä iloa kovin pitkään riittänyt :) Koristelut jätettiin tällä erää pois, koska maku on tässä niin hurmaava, ettei kakku kyllä koristeita tarvitse.


Juhlapäivää on jatkettu sisäleikeillä, koska iso A (kuten kaksi muutakin perheenjäsentä) on nuhassa, joten en viitsinyt viedä sateeseen. Sade loppui totta kai sopivasti päiväunien ajaksi. Hoidettiin yhdessä pyykkihuolto ja leikittiin piilosta pyykkitelineen alla. Sitten ryhdyimme tositoimiin, nimittäin junaradan rakentamiseen, johon upposikin melkein kaikki ratapalikat. Otimme oikein matonkin pois, että saimme ison hyvän alustan radalle.

  
  
 
Viime yö oli lähes katastrofi Gremlinin osalta, mikä saattaa poikia uuden nukkumispostauksen. Mutta sitä odotellessa mukavaa syyspäivää teille muillekin ja itse taidan lähteä tarkastamaan tuon appelsiinikakun tilanteen... ;)

lauantai 5. lokakuuta 2013

Lapset ja autoilu

Luultavasti valtaosa ainakin 2000-luvulla vanhemmiksi tulleista on kuullut jotain tämän tapaista: "jos ei muuten nuku, niin autoon vaan, siellä nukkuu KAIKKI tosi hyvin" Tässä nyt toiseen vauvaan tutustuessa voin vain ihmetellä, siis kenen vauvat nukkuvat autossa?!

Huoh. Iso A:n ensimmäinen pidempi autoreissu oli kolmeviikkoisena mummilaan ja ukkilaan joulun viettoon. Hermostunein (minua stressasi ihan kaikki vauvaan liittyvä), mutta luottavaisin mielin pakkasimme vauvan kaukaloon ja ihana rauhallinen matka voisi alkaa. Not. Taisi kyllä nukahtaa, mutta jossain Pälkäneellä jo alkoi ensimmäinen huuto. Matkalla syötettiin, vähennettiin vaatteita ja muuten vain syliteltiin, mutta kaukalo oli kauhun paikka. Ensimmäinen kokemus ei siis ollut järin hyvä.

Kolmekuisena oli sitten todellinen näytön paikka, jota vielä raskausaikana odotin innoissani, vaan en enää tuon joulun jälkeen. Edessä oli ensimmäinen yhteinen matkamme Ouluun kummisedän ja -tädin häihin. Lähdimme aamutuimaan ja iso A jatkoi autossa vielä yöuniaan. Unet jatkuivat juuri sopivasti Jyväskylään asti ensimmäiselle suunnitellulle pysähdyspaikalle. Sen jälkeen iso A ei nukkunut enää hetkeäkään autossa, siis Jyväskylästä Ouluun tämä KOLMEkuinen valvoi ja tietysti kitisi minkä ehti. Ihanaa. Eikä mokomaa meinattu saada unille perilläkään. Uskomatonta. Kotimatka sujuikin paremmin ja poika heräsi vain syömään, muuten nukkui lähes koko matkan.

Iso A oppi nukkumaan autossa koko päiväunensa vasta joskus viime syksynä, muistaakseni. Siitä alkaen siis pitkät unet autossa alkoivat olla enemmän sääntö kuin poikkeus. Ja siis kuitenkin reilu vuoden ikäisestä lähtien oli jo muuten oppinut nukkumaan n. 1,5 tunnin päiväunia. Tietämättömille ihan tiedoksi, sellaista alle 1,5-vuotiasta on ihan hiton vaikea viihdyttää autossa! Siis kun kyseessä on vähintään parin tunnin ajomatka. Onneksi viime kesänä tosiaan alkoi erilaiset videot kiinnostaa, joilla saatiin automatkoista siedettäviä. Erityisesti youtube-videot milloin mistäkin aiheesta (usein toisten vanhempien kuvaamia kotivideopätkiä) kiinnosti ja niitä olisi voinut katsoa maailman tappiin asti.

Sitten syntyi pikku I. Olin ihan suunnattoman optimistinen, toki varauduin vastaavaan menoon, mutta toivoin kuitenkin parasta. No, ihan sama meno jatkui myös pikkuneidin kanssa. Viiden kuukauden ikään mennessä pikku I on nukkunut yhden koko matkan Lahdesta kotiin. Pikku I onneksi viihtyy ehkä hitusen paremmin autossa kuin iso A, ei auto nyt ihan suosikkipaikka ole, mutta menettelee. Tässä ei nyt sinänsä mitään, mutta tänään oli ihan kaiken huippu. Tyttö on sinnikkään harjoittelun myötä oppinut nukkumaan pitkiä päiväunia vaunuissa. Huippua! Ette oikeasti tiedä, kuinka onnellinen olen, ellette sitten itse satu olemaan pätkäunisen vanhempia. Tietenkin sitten oletin, että kun uudelleennukahtamisen taito on jotenkuten hallussa, automatkakin sujuu nukkuen. Auto on kuitenkin koko ajan liikkeessä. Ja höpölöpö. Neitihän ei suostunut ensin edes nukahtamaan. Kitisi vain väsymystään, eikä huolinut edes tuttia. Reilu puoli tuntia ajettuamme päätimme etsiä hiekkaisen sivutien, jotta saisimme edes kitinän loppumaan. Kitinä loppui, mutta senkin jälkeen nukahtaminen kesti pienen tovin. Kun väsymys lopulta vei voiton, sitä kesti se perinteinen 40 minuuttia! Voin kertoa, että olin huuli pyöreänä. Toisaalta en kovin yllättynyt, mutta pettynyt ainakin.

Iso A on nyt pari kuukautta vajaa kolmevuotias ja automatkustaminen on hänen kanssaan jopa mukavaa. Hän viihtyy maisemia katselleen ja näkemästään höpötellen. Nyt pikku I:n synnyttyä iso A saa jopa matkustaa etupenkillä. Unikin maistuu ja juuri sen verran kuin on milloinkin tarve, yleensä se 1,5 tuntia. Oulun reissuille varaamme toki videoita, mutta ei niitäkään ihan välttämättä tarvita, ne kuitenkin helpottavat. Nyt poika osaa myös pelata Angry Birdsiä puhelimella tai tabletilla, joten sekin käy ajanvietteestä. Meillä tämä kuitenkin tosiaan kesti sen lähemmäs kaksi vuotta, joten vain oman kokemani perusteella on pakko todeta: autossa viihtyvät vauvat ovat urbaani legenda.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Muffineita ja muuta mukavaa

Tänään piipahdettiin Tenavatuvan ulkoilutapahtumassa, jota vietettiin Tommilan päiväkodin pihassa. Tarjolla oli talon puolesta mehua, kahvia, teetä, pullaa ja pipareita. Paikalla oli myös mahdollista grillata omia makkaroita. Avoimen tädit olivat täyttäneet pihan erilaisilla rasteilla, joilla lapset saivat vierailla omien halujen mukaan. Oli pallonheittoa, maalausta, luontotehtävä ja vaikka mitä. Kivaa oli!

Aasinsiltana ulkoilusta päästään tietysti pipoihin :) Kesän aikana on tullut surruuteltua yksi jos toinenkin pipo ja viimeisimpänä päänlämmikkeitä koristaa ihanat muffinit. Ihailin muffinitrikoota jo aikaa sitten pinkillä pohjalla ja nyt edellisellä kangaskauppareissulla bongasin samaa kangasta vaalean lilalla pohjalla. Hyllyllä komeili myös vaaleankeltainen versio, mutta pienen mietinnän jälkeen päädyin lilaan. Iso A näki kankaan kuivumassa esipesun jälkeen ja ihastui muffineihin heti. Tai oikeastaan taas, sillä hän oli haltioissaan niistä jo aiemmin katsellessani sitä pinkkiä versiota. Kerroin, että aioin tehdä pikku I:lle muffinimyssyn, josta iso A riemastui. "Minulle muffinssipipo! Minä haluan muffinssipipon!" Ja näin siinä kävi:


Myssyn kaava on Ottobren ja pipon kaava on oma. Molemmissa vaalean turkoosi trikoovuori.
Ompeluun ei ole viime aikoina jäänyt paljonkaan aikaan ja iso A:n huppari odottaa edelleen viimeistelyä. Ei ole kyllä ollut oikein aikaa ihan perus-kotitöillekään. Ehdottoman pakollisen on ehtinyt, mutta kylppäri on täynnä joko likaisia tai puhtaita vaatteita, pääsäntöisesti siellä on näiden kombo. Muut huoneet ovat muuten vain täynnä ihan kaikkea. Syyttävän, mutta rakastavan sormeni osoitan kohti pikku I:tä, joka on vetänyt illat ihan pelleilyksi. Pari kuukautta sitten totesin, että vähemmän tärkeät kotityöt on syytä jättää iltaan, kun lapset ovat nukkumassa, jotta en koko ajan olisi jossain muualla kuin lasten kanssa. Nyt sitten koko ilta meneekin neidin nukuttamiseen, tai pikemminkin uudelleennukuttamiseen. Jostain syystä neiti ei ole ihan täysin sopeutunut kolmien päiväunien rytmiin ja herää yöunilta klassisen 40 minuutin jälkeen jumppaamaan ja seurustelemaan. Vastakaikua neiti ei tietenkään saa, mutta seurana on syytä olla ja todennäköisesti myös tarvitsee sylittelyä, jos siis haluaa että hän ylipäänsä nukahtaa joskus uudestaan. Toivottavasti pienin rakkauspakkaus oppisi pian tämän uuden rytmin ja saataisiin koti järjestykseen ja hupparit jumpsuiteineen blogiin! :)