torstai 14. marraskuuta 2013

Sekaisin lapsesta

Facebookissa nousi (taas) keskustelua äitiaivoista ja RIDe:sta (=raskaus- ja imetysajan dementia) ja pysähdyin itsekin miettimään, miten sekaisin olenkaan :) Heti alkuun on kyllä todettava, että kyllä ne isätkin osaa sekoilla vauvahuuruissaan! Mutta ei siitä sen enempää. Vauvan saaneiden päätä sekoittavat ilman muuta väsymys, mutta olen kuullut ja itsekin todennut, että sekoilua ilmenee, vaikka vauva antaisikin nukkua. Eli erittäin iso sekoilun selittäjä on myös hormonit, jotka heittävät kuperkeikkaa odotusaikana, heti synnytyksen jälkeen ja tietysti imetyksen aikana. Eli melko pitkä aika olla pihalla.

Yksi "moka", mikä ihan erityisesti on pistänyt silmään nyt aiheeseen taas enemmän tutustuneena (Hulvaton ketju väsyneiden äitien toilailuista), liittyy heti synnytyksen jälkeisiin päiviin/öihin. Tätä on toki monelle väsymyspäissään sattunut myöhemminkin, mutta yllättävän monella on tätä esiintynyt nimenomaan ensimmäisen viikon aikana kotiutumisen jälkeen. Kyseessä on tietysti "kadonnut vauva". Havahdut yöllä kesken unien paniikkiin, että vauva on hukassa, olet rusentanut vauvan allesi, vauva on pudonnut sängystä tai ehkä joku on jopa varastanut sen. Joka tapauksessa alat myllätä sänkyä hätääntyneenä, kunnes huomaat, että ah, vauva onkin omassa sängyssään ja nukkuu varsin tyytyväisenä. Tämän täytyy liittyä johonkin primitiiviseen vaistoon, joka totuttelee ajatukseen, että vauva on nyt vatsan ulkopuolella ja siitä on huolehdittava 24/7. Tämä sattuu nin monelle, että jotain tällaista siinä täytyy olla.

Itsekin olen siis molempien lasten kohdalla "kadottanut" heidät ja jo heti ensimmäisenä ja/tai toisena yönä kotona. Iso A:n kohdalla kokemus oli järkyttävä. Näin unta, että makasin juuri siinä missä oikeastikin ja iso A:n pää leijui naamani edessä kuin kauhuelokuvassa. Heräsin paniikissa ja nostelin peittoja herättäen isännänkin tähän sekoiluun. Sopersin puoliunissani "missä vauva on?!" ja ennen kuin isäntä ehti edes mitään vastata, tajusin iso A:n olevan omassa sängyssään. Sama toistui pikku I:n kanssa, mutta tällä kertaa pää ei leijunut, vaan näin ihan selvästi hänen nukkuvan vieressäni ja kun en puolivalveilla nähnytkään enää häntä, heräsin taas paniikkiin. Jälleen kerran kuitenkin todetakseni neidin nukkuvan sängyssään tyytyväisenä. Tiedä sitten, onko nämä kokemukset alitajuisesti myös vaikuttaneet siihen, miksi meillä ollaan ajauduttu perhepetiin :) En siis ole kertaakaan nähnyt painajaista, että olisin musertanut vauvat viereeni silloin, kun he oikeasti ovat vieressäni nukkuneet.

"Ketä me ollaan?" on myös yksi suosikeistani. Kenenkään nimiä et muista, et vanhojen tuttujen, uusien tuttujen, et omien lapsiesi, et puolisosi, etkä ainakaan omaasi. Itse sotken koko perheen nimet varsin ansiokkaasti, erityisesti iso A:n ja isännän nimet menevät keskenään sekaisin, myös pikku I ja iso A menevät sekaisin. Pikku I:n nimeä olen muutenkin usein joutunut miettimään ja kutsunkin häntä tämän tästä naapurin neidin nimellä. Sitten sokerina pohjalla: kuka ihme minä olen? Noudin toissa päivänä (en oikeasti muista, oliko se toissa päivänä vai viime viikolla, mutta en jaksa miettiä, tuskin muistaisin oikein kuitenkaan) pakettia ja minun piti allekirjoittaa luovutuspaperi tai mikä lie. Kirjoitin ihan sujuvasti etunimeni, mutta sitten löi tyhjää. Pidin kynän kärkeä paperissa ja yritin muistella, miltä allekirjoitukseni yleensä näyttää. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen sanoin jo myyjällekin "mikähän se mun sukunimi olikaan?" ja sieltähän se onneksi löytyi, vastaanottaja-riviltä :) Eikä muuten ole ensimmäinen kerta! Iso A:n ollessa vauva, kävin usein ABC:llä täyttämässä jääkaappia ja maksoin toisinaan Bonus-kortilla, jolloin pitää allekirjoittaa kuitti. Kerran jos toisenkin olen töhertänyt jotain melko erikoista, koska en muistanut sukunimeäni. Silloin en osannut pistää sitä äitisekoilun piikkiin, koska menimme naimisiin, kun iso A oli n. 5-viikkoinen, joten kesti aikansa tottua uuteen nimeen.

"Kenelle sä puhut?". Kauppa on muutenkin erittäin hyvä paikka sekoilla, se on usein se ainoa paikka, missä jokainen käy säännöllisesti ja jossa pitäisi olla jotenkuten skarppi. Heijataan tyhjiä ostoskärryjä ja sitä rataa. Aika usein minulla on kaupassa jompi kumpi muksuista mukana, useimmiten iso A. Hän haluaa totta kai joka kerta autokärryn, toisinaan toki pikkukärrytkin on kivat, mutta yleensä siis haluaa ajella kaupan läpi. Tämäkin käy hermoon, koska iso A leikkii junaa ja kaupan lattialaatat ovat tietenkin junanraiteet. Sitten alkaa kauhea mesoaminen, kun äiti ei menekään SUORAAN ratoja pitkin. Mutta siis, poika istuu siellä kaukana alhaalla edessä, leikkii autoilua/junailua ja on omissa maailmoissaan. Mitä tekee äiti? Äiti tietenkin selostaa ostoksiaan, ei tarpeeksi kovaa, että lapsi jolle kommenttiraita on oikeasti tarkoitettu kuulisi, mutta kuitenkin sen verran kovaa, että muut samalla tasolla ja lähietäisyydellä olevat kyllä kuulevat. Usein tajuan tämän itsekin, mutta en vain saa pidettyä suutani kiinni. Saatan sen sijaan korottaa ääntäni, jotta useampi kanssakaupustelija kuulisi minut, mutta iso A ei edelleenkään.

"Se oli toi!" Tavarat ovat totta kai koko ajan hukassa. Oli ne ennenkin, mutta nyt ne häviävät heti kun käsistäni jotain lasken. Kuljeskelen ajatuksissani ympäri taloa se ja se kädessäni, lasken tavaran alas, mutta en rekisteröi yhtään että mihin. Puhelimeni on joka päivä hukassa, yleensä myös monta kertaa. Pääsääntöisesti syytän totta kai aina puolisoani tavaroideni siirtelystä. Kyllähän minä nyt muistaisin, mihin olen tavarani laskenut puoli minuuttia sitten. Lompakon olen unohtanut todella monesti kotiin, onneksi vain harvoin olen ehtinyt kaupan parkkipaikalle asti, useammin kuin kerran kuitenkin. Viimeksi, kun näin kävi ja lompakko oli iso A:n pingviini-repussa (oma vika), joka oli siirretty (en oma vika) taisin rynnätä sisään kiukkua kiehuen ja pauhasin: "oliko pakko viedä se reppu tonne, vaikka siellä on tavaraa (totta kai olisin muistanut kaivaa lompakon sieltä, jos sitä ei olisi siirretty), olisit voinut edes tyhjentää sen ensin (kyllä se on muiden tehtävä huolehtia tavaroistani)".

"Nyt tai ei koskaan -sääntö" on tärkeä sääntö. Jos et tee jotain asiaa heti, kun sen tekeminen juolahtaa mieleesi, unohdat sen aivan varmasti. Joskus lyhyemmäksi ja joskus pidemmäksi aikaa. Jos päätät viedä roskat autolla samalla, kun lähdet kauppaan, luultavasti autoilutat roskapussia kauppareissun ajan, kunnes kotimatkalla tajuat oudon hajun tulevan kartturistasi, bioroskiksesta. En nykyään enää vie roskia autolla yksin. Ostoslistaa on syytä kirjoittaa sitä mukaa, kun jotain loppuu. Et taatusti muistaa kirjoittaa kaikkea varttia ennen kuin lähdet kauppaan. Tosin, et kuitenkaan muista tuoda kaikkea siltä listaltakaan, joten mitä väliä oikeastaan?

"Monta rautaa tulessa" liittyy hyvin paljon edelliseen. Suosittelisin tekemään yhden asian kerralla loppuun, koska muuten sinulla on kymmeniä keskeneräisiä tehtäviä, joista puolet olet jo unohtanut joka tapauksessa. Jos päätät antaa vauvalle ilmakylpyjä ja sillä aikaa "nopeasti" käydä tekemässä jotain, jonka unohdat matkalla, mutta keksitkin jonkin muun jutun, josta tulee mieleen kolmas asia, jonka myötä päädyt takaisin olohuoneeseen toteamaan, että vauva on kierinyt pyyhkeen päältä lattialle, pissannut ja kierinyt varmuuden vuoksi vielä pissan yli sotkien myös puhtaan bodyn, jonka äsken vaihdoit eritevahingon jäljiltä. Niin ja vaikka pitkään haudutettu tee voi olla monen mieleen, tunteja hautunut kylmä tee on enää harvan mielestä hyvää.

"Tyyli ennen kaikkea". Olet lähdössä kauppaan nopean aamupalan/lounaan jälkeen. Lapsilla on jokseenkin puhtaat vaatteet päällä, kasvotkin on ehkä pesty ruokailun jäljiltä ja sitten katkeaa filmi. Oliko vielä joku, jonka naama piti pestä? Oliko vielä joku, jonka pyjamanpaita piti vaihtaa? Yksi lapsi, kaksi lapsi, kaikki on koossa. Ei, nyt ei kyllä tule ketään mieleen. Sinä! Se olet SINÄ! Kaupan lasiovien peilikuva saa sinut muistamaan: tukka on kuin harakanpesä, koska nukut joka yö hiukset nutturalla, mutta harvemmin aamulla muistat harjata ja siistiä sitä. Paidassa on kaikki mahdollinen sotku, mitä keksiä voit, koska käytät sitä yleisrättinä hukattuasi kaikki miljoona varsinaista rättiä. Naamassasi on jotain tuntematonta ja on ehkä parempikin, ettet tiedä mitä se on. Mutta hyvä, jos sinulla on kuitenkin ihan oikeat ulkoiluun tarkoitetut kengät jalassa. Sillä niitä sinulla ei varmasti ollut, kun kärryttelit vauvaa päiväunille pitkin naapurustoa. Ne olivat aamutossut. Nykyään aamutossuni ovat ulkoilukäytössä ihan virallisesti.

Loppuun vielä bonustarina, kun taannoin soitin pankin asiakaspalveluun varatakseni ajan pikku I:n tilinavausta varten. Puhelu oli melkoista sirkusta alusta loppuun, iso A kun totta kai halusi osallistua siihen mm. tällä kuolemattomalla lauseella "tuli pissa! Tuli PISSA!" Asiakaspalvelijakin oli oikein iloinen pissasta. No, aika saatiin varattua ja virkailija sanoi lopuksi tarkistavansa vielä kenelle tämä aika nyt on varattuna. Olen soittanut vastaavia puheluita useamman ja tiedän kyllä tämän rutiinin, mutta silti jostain syystä, liekö johtunut väsymyksestä vai ympärillä pomppivasta leikki-ikäisestä, ajattelin virkailijan nyt tarkistavan, että minun nimeni tuli varaukseen oikein. Hän sanoi sitten jonkun minulle tuntemattoman naisen nimen ja vastasin painokkaasti "ei". Virkailija meni aivan hämilleen ja toisti "ei? Siis teille ei käy X X?" Sitten repesin nauramaan ja selitin, miten olin ymmärtänyt kysymyksen ja ettei minulla ole mitään X X:ää vastaan, tulen mielelläni asioimaan hänen kanssaan.

Ajatus katkeaa kesken lauseen ja vaikka kuuntelet tarkkaavaisesti toisten juttuja, et ymmärrä sanaakaan. En enää hirveästi kiinnitä huomiota toilailuihini, koska kädet ovat niin täynnä työtä, että mitä sitä turhaan itkemään kaatuneen maidon perään. En oikeastaan edes hirveästi huomaa näitä juttuja enkä ainakaan häpeile niitä hirveästi, ne ovat jo osa minua. Etenkin nyt kun pikku I vielä nukkuu useat päiväunet ja iso A ei ollenkaan, on paletti aika valmis. Päivät ovat yhtä sinkoilua ja haastetta luo yllättävän paljon se, että lapsilla on erilaiset tarpeet samaan aikaan. Vaikka toki yritän edes ruokailut saada osumaan samaan aikaan. Pää menee kuitenkin todella sekaisin ja toisaalta olen iloinen, että iso A:n päiväunet ovat jääneet aika lailla kokonaan pois, koska olisin luultavasti joka tapauksessa kaikessa vauvahärdellissä unohtanut nukuttaa hänetkin.
Näin itse asiassa kävikin kesällä.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Hyvää Isänpäivää!

Meillä on ollut jo aika pitkään tapana juhlia heti aamupalalla merkkipäiviä. Ennen lapsia paistoin usein syntymäpäiväaamuina lettuja tai amerikkalaisia pannukakkuja. Yleensä päivänsankari on myös saanut nauttia rauhallisesta aamusta ja syödä aamupalansa sängyssä. Joskin aamupalan nauttiminen sängyssä on ollut melko haastavaa iso A:n synnyttyä, joten niistä on vähitellen luovuttu. Toinen muutos lasten myötä on ollut myös se, että letut ovat saaneet väistyä ja tilalle on tullut kakut ja muffinssit.

Tällä kertaa kakun valinta lähti liikkeelle koristelusta. Olisin halunnut painaa lasten kädenjäljet valkosuklaaseen ja siirtää ne kakun päälle. Kuitenkin miettiessäni mitä kakun sisältä sitten löytyisi, Koko Suomi leipoo -ohjelma muutti tämän suunnitelman. Kilpailijoiden tehtävänä oli tehdä keikauskakku ja Hannan kakun makuja (banaani, suklaa, kinuski ja suolapähkinä) listatessa mietin vain, että huhhuh, kuulostaapa ällömakealta. Ja banaania nyt en voi edes sietää leivonnassa! Itse asiassa banaani on varmasti varsin hyvä raaka-aine makeutensa vuoksi, mutta itselleni tulee heti mieleen lapsuuden kermakakut, joiden välissä oli A-I-N-A banaania, enkä tykännyt siitä. Takaisin keikauskakkuun: tuomarit kehuivat sitä vallan valtavasti, eikä sanaakaan liiasta makeudesta. Ja koska isäntä tämän tästä kertoo haluavansa jotain banaanijälkiruokaa, ajattelin tämän olevan oiva isänpäiväkakku.

Resepti muuten löytyy täältä ja Hanna itse suositteli kakun nauttimista tuoreeltaan, joten tällä kertaa kakku ei ihan ehtinyt aamupalalle, mutta aamukahveille sentään. Päädyin tekemään kakun sydänvuokaan, kuten yleensä isän- ja äitienpäiväkakut, ja alkuperäisen ohjeen ainemäärät riittävät siihenkin vallan mainiosti. Banaanien asettelu oli kyllä vikatikki ja seuraavalla kerralla laittaisin myös sydänvuoassa banaanit samalla tyylillä mitä suorakaiteen muotoisessa. Mutta onneksi kinuskilla ja pähkinöillä sai hiukan peiteltyä pikku kauneusvirhettä. Ulkonäöllisesti sanoisin, että tämä kakku ei tällaisenaan välttämättä ole juhlien kaunistus, ainakaan minun mielestäni, mutta kakku on niin taivaallisen täyteläinen ja yhtä makujen ilotulitusta, että kukaan ei pian enää muista miltä kakku näytti.



Ja tältä kakku näytti, kun meidän kolmihenkinen kahvipöytäseurue oli ottanut osansa...


Vaikka kakku ei ollutkaan lopulta niin äkkimakea kuin olin kuvitellut, niin kyllä se kolmannen palan kohdalla alkoi jo aika makealta tuntua :)

Hyvää Isänpäivää!

tiistai 5. marraskuuta 2013

Arvoisensa äiti

Jokin aika sitten kirjoitin leikkimielisen opinto-oppaan vanhemmuuteen ja silloin jo minulla oli mielessäni yksi kantava ajatus, joka kuitenkin jäi sanomatta, koska yllättäen sitä juttua tulee ihan riittämiin vaikka vessapaperista ;) Nyt aion palata siihen, nimittäin ehkä tärkeimpään lapselta oppimaani asiaan tähän mennessä.

Vanhemman ja lapsen välinen suhde on kovin kiehtova, siinä on paljon biologiaa, mutta se ei tietenkäänn ole ainoa vanhemman ja lapsen siteen muodostava tekijä. Eikä se ole edes olennaisin. Vanhemman on joskus vaikea muistaa tätä, koska yleensä vanhemman rakkaus lapseen syntyy itsestään ja juuri siitä biologisesta tarpeesta ja halusta suojella ja hoitaa lasta. Myös lapsen rakkaus vanhempaan on helposti syttyvä, koska pieni vauva automaattisesti tukeutuu ja luottaa häntä hoitavaan aikuiseen. Tämä siteen pysyvä muodostuminen ei kuitenkaan ole täysin mutkaton. Voisin nyt alkaa selostaa seikkaperäisesti kiintymyssuhteen muodostumisen teoriasta, se tuli jokseenkin tutuksi kandityöni yhteydessä, mutta sen sijaan kerron asiasta omakohtaisen kokemuksen.

Iso A:n syntymänjälkeinen aika oli kaoottista, pian kotiutumisen jälkeen minulla alkoi voimakkaat tulehdusoireet ja tilanne vaati lopulta sairaalahoitoa. Kotona oireet ja synnytyksen jälkeiset kivut veivät kaikki mehut ja olin todella pihalla. Esikoiseen totuttelu ei helpottanut tilannetta. Toipumisen jälkeenkin olin jatkuvasti stressaantunut ja pian alkoivat myös iso A:n univaikeudet. Meidän lapsemme eivät ole luontaisia nukkujia, vaan ovat vaatineet (pikku I edelleen) paljon opetusta, jota en silloin vielä osannut tarjota iso A:lle. En saanut levättyä öisin, enkä päivisin. Iso A alkoi myös oireilla vähäisestä nukkumisesta ja oli etenkin aamuisin todella kiukkuinen. Olin todella uupunut valtavasta väsymyksestä, jollaista en ollut osannut edes kuvitella ennen äidiksi tuloa. Hermot olivat kireällä, koska myös päiväunille nukuttaminen oli haastavaa ja vaati uskomattomia temppuja jopa rattaissa.

Koko vuoden kruunasi syksyinen soitto minut leikánneelta kirurgilta. Jo raskausaikana löysin kaulaltani kyhmyn, joka tutkimuksissa paljastui laadultaan selittämättömäksi. Tämä on yleistä ja minua hoitavat asiantuntijat olivat optimistisia, koska useimmiten nämä ovat vääriä hälytyksiä. Leikkaus olisi kuitenkin tarpeen, koska se olisi ainoa tapa selvittää kyhmyn todellinen luonne. Minut leikattiin iso A:n ollessa 9-kuinen. Jouduin odottamaan patologin vastausta yli kuukauden ja muistan sen päivän vieläkin. Oli kaunis syyspäivä, aurinko paisteli ja iso A oli juuri nukkumassa. Kirurgi kertoi rauhallisesti, että huolimatta leikkauksen yhteydessä tehdystä jääleikkeestä (joka oli siis puhdas), kyhmy oli kuitenkin pahalaatuinen. Edessä olisi toinen leikkaus niin pian kuin mahdollista, jossa poistettaisiin varmuuden vuoksi myös terve kilpirauhaskudos ja sen jälkeen syöpätautien erikoislääkärin konsultaatio, jossa päätettäisiin vielä radiojodihoidosta. Tuona päivänä iso A poikkeuksellisesti nukkui kolmenvartin sijaan yli kaksi tuntia.

Syöpädiagnoosin sulattelu oli vaikeaa, lähes mahdotonta. Energiani meni läheisten rauhoitteluun ja päivistä selviytymiseen. Minulla ei ollut ketään, jolle olisin voinut suoraan ja rehellisesti puhua peloistani, ja minä olin todella peloissani. Minua ei auttanut tyhjät lauseet "kaikki menee hyvin" ja "kyllä se siitä". Yksi ystäväni lopulta oli onnekseni tarpeeksi vahva kuullakseen tämän ja hän oli myös se, joka toisen leikkauksen jälkeen tuli tapaamaan minua sairaalaan. Kiitos. Tällaisissa asioissa todennäköisyydet eivät kerro mitään, koska kukaan ei voi tietää, kenelle on arvottu parantumisen kortit ja kenelle ei. Leikkauksen jälkeen jouduin vielä tyroksiintauolle, mikä tarkoitti henkistä ja fyysistä väsymistä ja viimeisinä lääkkeettöminä viikkoina myös lihasheikkous oli huomattavaa. Radiojodihoito jännitti valtavasti, koska iso A oli vielä kovin riippuvainen rinnasta ja joutuisin olemaan kolme vuorokautta eristyksissä sairaalassa. Lopulta tämä osoittautui onneksi onnettomuudessa, koska sain ensimmäistä kertaa vuoteen oikeasti levätä. Ensimmäisen illan itkin helpotuksesta.

Vuosi oli uskomattoman raskas ja on vieläkin vaikea uskoa, että olen elänyt sen. Itselleni tapahtui niin paljon henkilökohtaisella tasolla, että valitettavasti suhteeni iso A:han kärsi merkittävästi. En jaksanut olla hänelle se äiti, jonka hän olisi ansainnut. Onneksi hänellä kuitenkin on hyvä isä, josta tuli seuraavaksi reiluksi vuodeksi todella tärkeä. Iso A alkoi hylkiä minua paljon, jos isä oli saatavilla, hänet myös haluttiin. Äiti ei kelvannut edes päivisin rauhoittelemaan kiukkua, vaan mielummin itki lohduttomana lattialla. Ette arvaa, kuinka kipeää tämä teki. Aluksi luulimme tämän olevan normaali kehitysvaihe, koska olimme kuulleet muissakin perheissä olevan "suosikkivanhemman" vaihtelua. Tilanne kuitenkin kesti ja kesti, ja oli kaikille raskas. Minä tunsin itseni hylätyksi ja huonoksi äidiksi, isä taas väsyi siihen, että hänen oli kotona ollessaan tehtävä aika lailla kaikki pojan kanssa. Minä tein ruoan ja huolehdin rytmin ylläpitämisestä, mutta en saanut kunnon kontaktia poikaani.

Kun aloin odottaa pikku I:tä ja olin selvinnyt alun väsymyksestä, aloin tajuta tilanteen. Näin yhtäkkiä itseni kuin ulkopuolisen silmin ja otin tärkeimmäksi tavoitteeksi luoda kiintymyssuhde poikaani. Tämän vuoden kevättalvella aloin huomata jo isompia muutoksia suhteessamme ja iso A:n suhtautumisessa minuun. Iso A alkoi pyytää minua iltaisin nukuttamaan, vaikka sitten lopulta halusikin vaihtaa isään. Sain kuitenkin kunnian lukea iltasatua. Muutenkin kevään mittaa iso A alkoi pyytää minua enemmän milloin mihinkin asiaan, leikkimään, kylpyyn, hammaspesulle jne. Luulen, että tilannetta alkoi loppukeväästä vauhdittaa vielä pikku I:n syntymä, kun iso A näki millainen äiti olin uudelle vauvalle, luottamus kasvoi entisestään. Tällä hetkellä uskon olevani tasavertainen vanhempi isän kanssa ja kuulen olevani kiva, rakas ja kultanen. Iso A valitsee minut entistä useammin leikkikaveriksi ja haluaa tehdä asioita juuri minun kanssani. On jopa pari kertaa halunnut nukkua yön vieressäni. Isäkin kuulee vähintään yhtä usein kuin minä sanat "tinä pois!" On uskomattoman hienoa kokea sekä oikeasti tuntea tämä side ja pidän sitä suuressa arvossa. Se on ilman muuta tärkein ihmissuhteeni, suhde lapsiini.

Lyhyestä virsi kaunis ei todella ole minun juttuni :D Yritän nyt siis sanoa, että vaikka vanhemman rakkaus lastaan kohtaan on ehdotonta (poikkeuksia lukuunottamatta) ja syntyy kuin itsestään vain lapsen kanssa olemalla, niin lapsen rakkaus vanhempaan ei missään nimessä ole itsestään selvä. Lapselta ei voi olettaa rakkautta ja kunnioitusta, se pitää ansaita. Sinun on oltava lapsesi arvoinen, jos haluat hänen rakastavan ja arvostavan sinua. Siihen eivät lahjat ja herkut auta, lapsi näkee niiden läpi. Ei myöskään riitä, että olet paikalla, sinun on oltava läsnä. Kiintymyssuhde on niitä asioita, joita ei yleensä näe ja useimmat eivät tule edes tietoisesti ajatelleeksi. Tuskin minäkään olisin, jos suhteemme olisi muodostunut jo heti alusta sellaiseksi kuin olisi kuulunut. Tai ehkä koulutus olisi "pakottanut" hiukan asiaa pohtimaan ;) Olen kuitenkin koko sydämestäni kiitollinen, että iso A antoi minulle mahdollisuuden korjata tilanne ja että vielä ei ollut liian myöhäistä. Kadun todennäköisesti ikuisesti sitä, että menetimme ensimmäisen vuoden, mutta onneksi se oli vain yksi vuosi. Toivottavasti meillä on vielä monta edessä ja vaalin jokaista yhteistä päiväämme kuin kultakimpaletta. Nyt kiinnitän joka päivä huomiota siihen, miten huolehdin suhteestani lapsiini, en halua menettää saamaani arvostusta enkä halua joutua samaan korjausoperaatioon pikku I:n kanssa.

Kuinka usein kuulemmekaan, että puolisoa ei saa pitää itsestäänselvyytenä, mutta vanhemmat hoi! Sama pätee lapsiin!