Arvoisensa äiti

Jokin aika sitten kirjoitin leikkimielisen opinto-oppaan vanhemmuuteen ja silloin jo minulla oli mielessäni yksi kantava ajatus, joka kuitenkin jäi sanomatta, koska yllättäen sitä juttua tulee ihan riittämiin vaikka vessapaperista ;) Nyt aion palata siihen, nimittäin ehkä tärkeimpään lapselta oppimaani asiaan tähän mennessä.

Vanhemman ja lapsen välinen suhde on kovin kiehtova, siinä on paljon biologiaa, mutta se ei tietenkäänn ole ainoa vanhemman ja lapsen siteen muodostava tekijä. Eikä se ole edes olennaisin. Vanhemman on joskus vaikea muistaa tätä, koska yleensä vanhemman rakkaus lapseen syntyy itsestään ja juuri siitä biologisesta tarpeesta ja halusta suojella ja hoitaa lasta. Myös lapsen rakkaus vanhempaan on helposti syttyvä, koska pieni vauva automaattisesti tukeutuu ja luottaa häntä hoitavaan aikuiseen. Tämä siteen pysyvä muodostuminen ei kuitenkaan ole täysin mutkaton. Voisin nyt alkaa selostaa seikkaperäisesti kiintymyssuhteen muodostumisen teoriasta, se tuli jokseenkin tutuksi kandityöni yhteydessä, mutta sen sijaan kerron asiasta omakohtaisen kokemuksen.

Iso A:n syntymänjälkeinen aika oli kaoottista, pian kotiutumisen jälkeen minulla alkoi voimakkaat tulehdusoireet ja tilanne vaati lopulta sairaalahoitoa. Kotona oireet ja synnytyksen jälkeiset kivut veivät kaikki mehut ja olin todella pihalla. Esikoiseen totuttelu ei helpottanut tilannetta. Toipumisen jälkeenkin olin jatkuvasti stressaantunut ja pian alkoivat myös iso A:n univaikeudet. Meidän lapsemme eivät ole luontaisia nukkujia, vaan ovat vaatineet (pikku I edelleen) paljon opetusta, jota en silloin vielä osannut tarjota iso A:lle. En saanut levättyä öisin, enkä päivisin. Iso A alkoi myös oireilla vähäisestä nukkumisesta ja oli etenkin aamuisin todella kiukkuinen. Olin todella uupunut valtavasta väsymyksestä, jollaista en ollut osannut edes kuvitella ennen äidiksi tuloa. Hermot olivat kireällä, koska myös päiväunille nukuttaminen oli haastavaa ja vaati uskomattomia temppuja jopa rattaissa.

Koko vuoden kruunasi syksyinen soitto minut leikánneelta kirurgilta. Jo raskausaikana löysin kaulaltani kyhmyn, joka tutkimuksissa paljastui laadultaan selittämättömäksi. Tämä on yleistä ja minua hoitavat asiantuntijat olivat optimistisia, koska useimmiten nämä ovat vääriä hälytyksiä. Leikkaus olisi kuitenkin tarpeen, koska se olisi ainoa tapa selvittää kyhmyn todellinen luonne. Minut leikattiin iso A:n ollessa 9-kuinen. Jouduin odottamaan patologin vastausta yli kuukauden ja muistan sen päivän vieläkin. Oli kaunis syyspäivä, aurinko paisteli ja iso A oli juuri nukkumassa. Kirurgi kertoi rauhallisesti, että huolimatta leikkauksen yhteydessä tehdystä jääleikkeestä (joka oli siis puhdas), kyhmy oli kuitenkin pahalaatuinen. Edessä olisi toinen leikkaus niin pian kuin mahdollista, jossa poistettaisiin varmuuden vuoksi myös terve kilpirauhaskudos ja sen jälkeen syöpätautien erikoislääkärin konsultaatio, jossa päätettäisiin vielä radiojodihoidosta. Tuona päivänä iso A poikkeuksellisesti nukkui kolmenvartin sijaan yli kaksi tuntia.

Syöpädiagnoosin sulattelu oli vaikeaa, lähes mahdotonta. Energiani meni läheisten rauhoitteluun ja päivistä selviytymiseen. Minulla ei ollut ketään, jolle olisin voinut suoraan ja rehellisesti puhua peloistani, ja minä olin todella peloissani. Minua ei auttanut tyhjät lauseet "kaikki menee hyvin" ja "kyllä se siitä". Yksi ystäväni lopulta oli onnekseni tarpeeksi vahva kuullakseen tämän ja hän oli myös se, joka toisen leikkauksen jälkeen tuli tapaamaan minua sairaalaan. Kiitos. Tällaisissa asioissa todennäköisyydet eivät kerro mitään, koska kukaan ei voi tietää, kenelle on arvottu parantumisen kortit ja kenelle ei. Leikkauksen jälkeen jouduin vielä tyroksiintauolle, mikä tarkoitti henkistä ja fyysistä väsymistä ja viimeisinä lääkkeettöminä viikkoina myös lihasheikkous oli huomattavaa. Radiojodihoito jännitti valtavasti, koska iso A oli vielä kovin riippuvainen rinnasta ja joutuisin olemaan kolme vuorokautta eristyksissä sairaalassa. Lopulta tämä osoittautui onneksi onnettomuudessa, koska sain ensimmäistä kertaa vuoteen oikeasti levätä. Ensimmäisen illan itkin helpotuksesta.

Vuosi oli uskomattoman raskas ja on vieläkin vaikea uskoa, että olen elänyt sen. Itselleni tapahtui niin paljon henkilökohtaisella tasolla, että valitettavasti suhteeni iso A:han kärsi merkittävästi. En jaksanut olla hänelle se äiti, jonka hän olisi ansainnut. Onneksi hänellä kuitenkin on hyvä isä, josta tuli seuraavaksi reiluksi vuodeksi todella tärkeä. Iso A alkoi hylkiä minua paljon, jos isä oli saatavilla, hänet myös haluttiin. Äiti ei kelvannut edes päivisin rauhoittelemaan kiukkua, vaan mielummin itki lohduttomana lattialla. Ette arvaa, kuinka kipeää tämä teki. Aluksi luulimme tämän olevan normaali kehitysvaihe, koska olimme kuulleet muissakin perheissä olevan "suosikkivanhemman" vaihtelua. Tilanne kuitenkin kesti ja kesti, ja oli kaikille raskas. Minä tunsin itseni hylätyksi ja huonoksi äidiksi, isä taas väsyi siihen, että hänen oli kotona ollessaan tehtävä aika lailla kaikki pojan kanssa. Minä tein ruoan ja huolehdin rytmin ylläpitämisestä, mutta en saanut kunnon kontaktia poikaani.

Kun aloin odottaa pikku I:tä ja olin selvinnyt alun väsymyksestä, aloin tajuta tilanteen. Näin yhtäkkiä itseni kuin ulkopuolisen silmin ja otin tärkeimmäksi tavoitteeksi luoda kiintymyssuhde poikaani. Tämän vuoden kevättalvella aloin huomata jo isompia muutoksia suhteessamme ja iso A:n suhtautumisessa minuun. Iso A alkoi pyytää minua iltaisin nukuttamaan, vaikka sitten lopulta halusikin vaihtaa isään. Sain kuitenkin kunnian lukea iltasatua. Muutenkin kevään mittaa iso A alkoi pyytää minua enemmän milloin mihinkin asiaan, leikkimään, kylpyyn, hammaspesulle jne. Luulen, että tilannetta alkoi loppukeväästä vauhdittaa vielä pikku I:n syntymä, kun iso A näki millainen äiti olin uudelle vauvalle, luottamus kasvoi entisestään. Tällä hetkellä uskon olevani tasavertainen vanhempi isän kanssa ja kuulen olevani kiva, rakas ja kultanen. Iso A valitsee minut entistä useammin leikkikaveriksi ja haluaa tehdä asioita juuri minun kanssani. On jopa pari kertaa halunnut nukkua yön vieressäni. Isäkin kuulee vähintään yhtä usein kuin minä sanat "tinä pois!" On uskomattoman hienoa kokea sekä oikeasti tuntea tämä side ja pidän sitä suuressa arvossa. Se on ilman muuta tärkein ihmissuhteeni, suhde lapsiini.

Lyhyestä virsi kaunis ei todella ole minun juttuni :D Yritän nyt siis sanoa, että vaikka vanhemman rakkaus lastaan kohtaan on ehdotonta (poikkeuksia lukuunottamatta) ja syntyy kuin itsestään vain lapsen kanssa olemalla, niin lapsen rakkaus vanhempaan ei missään nimessä ole itsestään selvä. Lapselta ei voi olettaa rakkautta ja kunnioitusta, se pitää ansaita. Sinun on oltava lapsesi arvoinen, jos haluat hänen rakastavan ja arvostavan sinua. Siihen eivät lahjat ja herkut auta, lapsi näkee niiden läpi. Ei myöskään riitä, että olet paikalla, sinun on oltava läsnä. Kiintymyssuhde on niitä asioita, joita ei yleensä näe ja useimmat eivät tule edes tietoisesti ajatelleeksi. Tuskin minäkään olisin, jos suhteemme olisi muodostunut jo heti alusta sellaiseksi kuin olisi kuulunut. Tai ehkä koulutus olisi "pakottanut" hiukan asiaa pohtimaan ;) Olen kuitenkin koko sydämestäni kiitollinen, että iso A antoi minulle mahdollisuuden korjata tilanne ja että vielä ei ollut liian myöhäistä. Kadun todennäköisesti ikuisesti sitä, että menetimme ensimmäisen vuoden, mutta onneksi se oli vain yksi vuosi. Toivottavasti meillä on vielä monta edessä ja vaalin jokaista yhteistä päiväämme kuin kultakimpaletta. Nyt kiinnitän joka päivä huomiota siihen, miten huolehdin suhteestani lapsiini, en halua menettää saamaani arvostusta enkä halua joutua samaan korjausoperaatioon pikku I:n kanssa.

Kuinka usein kuulemmekaan, että puolisoa ei saa pitää itsestäänselvyytenä, mutta vanhemmat hoi! Sama pätee lapsiin!