torstai 31. heinäkuuta 2014

Ajatuksen voima

Ihmisen mielellä on ihan uskomaton voima, jota ei usein tule ajateltuakaan. Yleensä mielen lujuuden ja heikkouden tajuaa vasta, kun joutuu kohtaamaan jonkin merkittävän ison haasteen tai sellaisen ohitettuaan. Arjessa koko mieli tulee helposti ohitettua. Kuten fyysinen terveys ja hyvinvointi yleensä, mielenkin olemassa olon tajuaa vasta, kun jotain on pielessä. Itse olen jo vuosikausia painiskellut mieleni koukeroiden kanssa, joten ajatusteni tarkastelu ja niiden perusteiden analysointi tulee minulta aika luontevasti silloinkin, kun voin hyvin ja etenkin kun voin huonosti. Erittäin selväksi minulle on tullut se, kuinka merkittävästi oma mieli ohjaa kokonaisvaltaista hyvinvointia, vaikka fyysisesti keho voisikin hyvin. Jos mieli on alavireinen, myös keho alkaa voida huonosti: väsyttää ja olo on voimaton. Pahimmillaan monia muitakin, jopa vakavempia, fyysisiä oireita voi ilmaantua. Ensimmäiseksi aletaankin etsiä helpotusta näihin fyysisiin oireisiin, jotka ovat paljon helpommin havaittavissa. Jotta väsymys oikeasti selätettäisiin, on kuitenkin pakko selvittää pään solmut. Valitettavan moni jättää sen tekemättä ja elää koko elämänsä säästöliekillä.

Omaa mieltäni järkyttää taipuvaisuus ahdistukseen ja masentuneisuuteen, kuten tiedätte. Murehdin siis herkästi sekä mennyttä että tulevaa. Pahimmillaan sekä fyysisen että henkisen väsymyksen ja uupumuksen lisäksi olen kokenut myös sydämentykytystä ja hengenahdistusta. Vain siksi, että mieleni on kärsinyt. En ole ainoa, joka kokee tällaista, mutta yllättävän moni antaa asian olla. Itsellänikin kesti pitkään, ennen kuin ymmärsin, että kyseessä on asia, jonka voin muuttaa. Toivoisin mahdollisimman monen löytävän väylän saada apua ja ennen kaikkea sen rohkeuden itsestään ottaa vastaan apua. Pieni lyhytterapia tekisi hyvää muutenkin ihan kaikille. Koskaan ei ole turhaa tutustua itseensä ja opetella ymmärtämään itseään, ja terapia tarjoaa ainutlaatuisen matkan itseen. Ennen kaikkea se antaa työkalut, joilla jatkaa itsetutkiskelua terapian ulkopuolella.

Terapia ei vienyt pois taipumustani synkkyyteen ja alavireisyyteen, ja on väärin sellaista odottaakaan. Sen sijaan tunnistan kohtaamani tunteet ja siksi pystyn paremmin käsittelemään niitä. Osaan myös ennustaa tilanteet, jotka saattavat laukaista kielteiset tunteet. Sen myötä olen oppinut hyväksymään koko tunnekirjon, mutta myös kanavoimaan negatiiviset lävitseni siten, etten anna jokaisen tunteen jäädä vellomaan sisälleni. Tämä on kuitenkin työtä, jota pitää tehdä edelleen koko ajan. Yhtenä suurimpana muutoksena vältän valittamista ja pyrin positiivisuuteen. En sellaiseen yltiöepärealistiseensöpöilypositiivisuuteen, koska olen kuitenkin realisti, joka ymmärtää elämässä olevan myös kurjuutta. Vaan sellaiseen, joka hyväksyy surun ja kurjuuden osaksi elämää, mutta pystyy löytämään kaikesta jonkin enemmän tai vähemmän tärkeän opetuksen tai polun valinnan. Jokainen kokemuksemme pakottaa valitsemaan yhden polun jättäen jonkun toisen kulkematta. Näin edelliset kokemukset kuljettavat meitä kohti seuraavia ohittaen kuitenkin osan. Joskus voimme välttää vielä ikävämmän asian valitsemalla pienemmän pahan, joskus ehkä tietämättämme kuljemme jonkun todella hienon asian ohi. Valinnat on kuitenkin pakko tehdä, silloinkin kun tuntuu, että joku muu tekee valinnat puolestamme. Emme voi useinkaan päättää mitä asioita meille tapahtuu (iskeekö flunssa, hajoaako tiskikone, tuleeko sähkökatkos...), mutta voimme valita sen, kuinka niihin suhtaudumme ja mitä teemme niiden tapahtumien jälkeen.

Positiivisuus onkin se, joka auttaa itseäni näissä polkujen valinnoissa ja pääsääntöisesti vie minua aina parempaan paikkaan. Näin ainakin uskon tietämäni perusteella. Kun arki heittää eteeni ärsyttäviä pikku rasitteita, mietin miten asia voisi olla vielä huonommin ja totean, että kyllähän tällä nyt pärjää. Nyt esimerkiksi olen flunssassa ja oikeasti, kurkkukipu, vuotava nenä ja kuume yhdistettynä helteeseen tuntuu luultavasti aika samalta kuin kuoleminen kiduttamalla (yhtään liioittelematta), mutta totesin, että vielä kamalampaa olisi olla vatsataudissa. Kurjuudessani vellominen loppui siihen ja sain siirrettyä katseeni eteenpäin. Siihen hetkeen ihan kohta, kun en enää ole kipeä. Sama pätee vähemmän konkreettisiin tuntemuksiin. Murheet pienenevät, kun ne asettaa uusiin mittasuhteisiin. Positiivinen ajattelu auttaa näkemään maailmassa hyvän ja vie kohti uusia hienoja kokemuksia. Positiivinen ajattelu auttaa kestämään pahan, koska se tietää, että pahan jälkeen on pakko olla taas hyvää. Pahaa ei olisi ilman hyvää, eikä hyvää ilman pahaa. Molempia tarvitaan ja siksi yletön välinpitämättömyys pahaan tuskin johtaa aitoon onneen. Menetysten ja pettymysten kokeminen opettaa kiitollisuutta ja auttaa meitä näkemään, mitä itse tarvitsemme ollaksemme onnellisia. Jos meillä siis on kosketuspintaa tunteisiimme.

Olet siis onnellinen, jos päätät olla. Typerä lause sellaisenaan, mutta siinä piilee kuitenkin totuus. Kun keskittyy elämässään hyviin asioihin, mutta käsittelee myös surut ja murheet, antaa itselleen mahdollisuuden olla onnellinen. Joskus kuitenkin täytyy myös antaa periksi. Antaa tuulen viedä mukanaan, antaa pahan puhdistaa. Koska ennen pitkää tuuli tyyntyy ja huomaat herääväsi jossain ihan muualla, jossain, missä voit taas jatkaa kävelemistä, jossain, missä on hyvää.

Kuten toipuvan alkoholistin pitää joka päivä päättää olla selvä, minunkin pitää joka päivä päättää olla kiitollinen, tyytyväinen ja onnellinen. Aina se ei ole helppoa, aina pelkkä positiivinen ajattelu ei saa hymyä huulille. Joskus vain on huono päivä. Oikeasti rikkinäistä kehoa pitää myös kuunnella, pelkkä pakotettu ilo ei auta, jos keho vaatii lepoa. Yhtäkään päivää en enää kuitenkaan elä tietämättä, että aina tulee huominen (kunnes ei enää tule) ja yhtenäkään päivänä en enää sure luullen, etten myöhemminkään voi muuta tuntea. Jokaisessa päivässä on jotain hyvää, se vain pitää löytää ja siinä pitää vähän velloa.

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Ajattelen, siis olen.

Elämä on hassua, jotenkin se aina ohjaa huomaamatta juuri sinne, minne pitäisikin. Vai johtuuko se omasta kyvystä hyväksyä vallitseva tilanne, jolloin se tuntuu oikealta? Yksi tällainen yllättävä, kuitenkin oikealta tuntuva polku omassa elämässäni on ollut tieni kohti kasvatustieteilijää. Kasvatustiede ei ollut koskaan erityinen haaveeni, jos ei lasketa alakoulun opettaja-haaveita. Yläasteen aikana mieleeni vahvistuikin ajatus lääketieteestä ja sitä kohti tein töitä koko lukion. Lukiossa luin pelkästään luonnontieteitä, joista kemiaa pitkänä. Kemian opettajalta opinkin paljon, pääasiassa kemian rajojen ulkopuolelta ;) ("When you come late, you can leave early", "That went straight to the forest and deep" jne.)

IB-loppukokeet järjestetään näppärästi samaan aikaan, kun suomalaisen ylioppilastutkinnon suorittaneet jo valmistautuvat pääsykokeisiin. Aikani ja ennen kaikkea kykyni eivät siis riittäneet Galenoksen perusteelliseen opiskeluun ensimmäisenä hakukeväänä. Kävin kuitenkin katsomassa pääsykokeen (it went straight to the forest and deep), mutta luonnollisesti hain muihinkin paikkoihin. Koin tärkeäksi päästä opiskelemaan jotain, opiskelupaikan turvin voisin rauhassa miettiä seuraavan vuoden, mihin hakisin seuraavana keväänä.

Pääsin toiseen vaihtoehtooni: biokemiaan. Tästä kiitos kuuluu edellä mainitsemalleni kemian opettajalle, koska en tähänkään pääsykokeeseen sen kummemmin ehtinyt valmistautua, vaan lukion kemialla ja ryhmämme valinnaisaihepaketin (medical biochemistry) turvin sain kuin sainkin opiskelupaikan. Biokemia vaikutti varteenotettavalta vaihtoehdolta ja hetkittäin mietin sille tielle jäämistä. Lääketieteessä kun itseäni kiinnosti kovasti myös nimenomaan tutkimuspuoli, johon biokemiakin antaisi edellytyksiä. Jokin ei kuitenkaan tuntunut oikealta. Kemia oli haastavaa, eikä oikein motivaatiotakaan lopulta löytynyt. Samaan aikaan jouduin myös ensimmäistä kertaa vastatusten itseni kanssa: kuka olen? Keneksi haluan tulla?

Menneisyyden haamut olivat tulleet jäädäkseen ja ainoa keino päästä niistä eroon, oli niiden kohtaaminen. Seuraava kevät kului pitkälti neljän seinän sisällä. Kurssit jäivät suorittamatta, paine alkoi kasvaa: mihin nyt? Biokemia ei ollut paikkani, eikä ehkä lääketiedekään. Mihin laittaisin hakupaperit? Pikku hiljaa mieleeni hiipi ajatus opettamisesta. Se tuntui heti kotoisalta ja lämpöiseltä, vaikka jollain tasolla epäilin, olisiko minusta siihenkään. Päätin lopulta laittaa hakemuksen kasvatustieteen pääaineeseen. Halusin nauttia sellaisesta akateemisesta vapaudesta, mitä lääketiede ja OKL eivät pysty tarjoamaan ja toisaalta epäilin äkkinäistä innostustani OKL:ää kohtaan. Pääsykoeaamuna kuitenkin totesin, etten pysty ja jatkoin uniani. En enää muista sitä tunnetta tai ajatusta sen ympärillä, muistan vain sen varmuuden jo edellisiltana, etten pysty menemään sinne.

Seuraava kesä oli henkisesti sekavaa aikaa. Taistelin itseni kanssa tulevaisuudestani ja myös nykyisyydestäni. Mietin, että ehkä teoreettinen opiskelu ei olekaan minua varten ja etsin vastauksia käytännönläheisemmistä aloista. Samana kesänä aloin seurustella myös mieheni kanssa, joka lopulti kannusti minua jatkamaan opintojani yliopistolla. Pienen harkinnan jälkeen, päätin syksyllä palata yliopistolle, mutta biokemia saisi jäädä. Päätin käyttää tulevan lukuvuoden paitsi työntekoon, myös kasvatusalan opintojen suorittamiseen. Ilmottauduin kasvatustieteen, erityispedagogiikan ja aikuiskasvatustieteen perusopinnoille sivuaineopiskelijana. Opiskeluja hankaloitti ahkera töissä käynti ja viikonloppuiset matkat Tampereelle. Minä-kriisi veti yleisvireen synkäksi ja teki opiskelusta lopulta miltei mahdottoman. Sain kuitenkin suoritettua kasvatustieteen perusopinnot kokonaan ja erityispedagogiikan yhtä kurssia vaille kokonaan. Aikuiskasvatuksen opinnoista luovuin suosiolla.

Kasvatustiede veti hankaluuksista huolimatta mukaansa. Minua kiehtoi aluksi kasvatuspsykologia, koska se auttoi minua ymmärtämään itseäni ja auttoi minut alkuun itsetutkiskelussa. Toisaalta innostuin myös kovasti kurssista, jolla käsiteltiin oppimista ja arviointia. Sitä kurssia ohjasi "ekaluokkani" musiikinopettaja, joka oli silloin myös lempiopettajani. Kävin ensimmäisen luokkani Raumalla ja muutettuamme Turkuun, myös tämä musiikinopettajani (ja itse asiassa hänen lisäkseen myös luokanopettajani) muutti pian sen jälkeen Turkuun työskentelemään samaan kouluun, johon minäkin olin siirtynyt. Ja nyt hän opetti minua yliopistossa! Jänniä sattumia, jotka romaanissa olisivat selkeitä metaforia tai symboleja vahvistamaan polkuni oikeellisuutta (minulla on omituinen tapa tarkastella elämääni toisinaan kirjallisuustutkimuksen termein).

Kevättä kohden mentäessä oli taas aika tehdä suuria päätöksiä. Olisi haettava opiskelemaan ja olisi valittava kaupunki. Päätökset olivat lopulta helppoja. Kaupunginvaihto tuntui helpottavalta ja ennen kaikkea välttämättömältä matkallani eheämmäksi minäksi. Oli pakko päästä fyysisesti kauas siitä kaikesta, johon paha oloni kulminoitui, otettava etäisyyttä nähdäkseni selvemmin. Olin myös varma, että nyt olisi aika vaihtaa pääainetta ja olin vihdoin varma valinnastani.

Valmistauduin huolella pääsykokeeseen ja sain haluamani opiskelupaikan. Syksyllä aloitin opinnot intoa puhkuen, mutta petyin. Koska olin jo suorittanut perusopinnot, ensimmäisen vuoden opintoni kasvatustieteen osalta koostui pitkälti viestintä- ja menetelmäopinnoista. Aineopintojen  kurssivalikoimakaan ei vastannut odotuksiani. Turhauduin ja hukkasin motivaationi. Kaipasin etäisyyttä opiskeluun ja perheenperustaminen alkoi tuntua luontevalta. Kun sitten aloin odottaa iso A:ta, päätin saada kandidaatintutkintoni valmiiksi ennen synnytystä vaikka väkisin. Onnistuin, vaikka hilkulla olikin. Kandidaatintutkinnon suorittamispäivämääräksi on merkitty 31.12.2010, kun iso A syntyi 6.12.2010 :)

Olen ollut todella opiskelukriittinen, olen ajatellut, ettei yliopisto ole minua varten. Etten saa siitä mitään irti ja etten opi siellä mitään. Kurssit ovat tympeitä, eikä niistä ole minulle mitään hyötyä. Hallintotieteen ollessa poikkeus. Äitiyslomani aikana yliopisto kuitenkin koki merkittäviä rakenneuudistuksia ja koulutuksemme sai perusteellisen make-overin. Se alkoi vastata odotuksiani ja pikku I:tä odottaessani osallistuin mielenkiinnolla syventäville kursseille. Paljon oli kehitettävää uudistuneessa yksikössämme, mutta kurssien sisällöt olivat vihdoin mielenkiintoisia ja keskenään ne muodostivat selkeitä kokonaisuuksia, jotka auttoivat hahmottamaan omaan asiantuntijuutta. Samalla huomasin, kuinka paljon yliopisto onkaan antanut minulle. Toki nippelitietoa teorioista ja niiden kehittelijöistä, mutta ennen kaikkea olen saanut ajattelumallin, jonka pohjalta muodostan näkemyksiä ja ajatuksia uusista asioista. Olen saanut ajatusrakennelman, johon lisään uutta ja jota toisaalta muokkaan uuteen tietoon sopivaksi. Olen matkalla asiantuntijaksi. Mielenkiintoiseksi sen tekee se, että tämä kaikki, nämä oivallukset, ovat kaiken lisäksi juuri niitä asioita, joista olen kiinnostunut, joita opiskelen. Oppimista. Kasvamista.

Opiskelukriittisyyteeni luultavasti on liittynyt paljon muuta kuin mitä pinnalla näkyy. Todennäköisesti se on ollut osa henkilökohtaista kamppailuani siitä, kuka olen ja keneksi haluan tulla. Nyt olen hyväksynyt yliopiston ja kasvatustieteen osaksi itseäni. Suhtaudun alaani intohimolla ja olen rakastunut opiskeluun, etenkin tällä hetkellä graduni tekemiseen. Uskon, että lapsilla on ollut suuri merkitys tällä matkalla. En tiedä olisinko ilman heitä löytänyt motivaationi opiskelulle ja olisinko vielä näin pitkällä oppimisessani. Välillä mietin, että ilman lapsia saattaisin jo olla valmistunut, olisin päässyt eroon tästä taakasta. Toisaalta lapset ovat opettaneet minulle tehokasta työskentelyä ja auttaneet karsimaan turhan haahuilun, joiden avulla taas opiskeluni on tehostunut. Lapset saavat minut haluamaan valmistumista enemmän kuin koskaan ennen. Nyt teen gradua tauotta nelisen tuntia kerrallaan ja palaan takaisin kotiin lasten luo sen sijaan, että haahuilisin yliopistolla kahdeksan tuntia saamatta mitään aikaiseksi. Tai no, sähköpostit tulisi huolella luettua ;)

Aina jossitella voi, mut jokin tärkeä minut tähän toi. Tuskin elämässä on vain yhtä polkua jonkin päämäärän saavuttamisessa. Reittejä on mitä luultavimmin useita, toiset lyhyitä tai pitkiä, toiset vaativia tai helppoja. Jokaisella reitillä on kuitenkin tarjottavaa sen kulkijalle enemmän kuin päämäärällä itsellään. Ei olekaan lopulta väliä, minkä polun valitsee, kunhan valitsee jonkun ja kulkee sen loppuun asti. Keräten talteen kaikki opit, joista arvokkaimmat voi pakata siihen kokemusten reppuun, jota kantaa muille poluille niin kauan kuin on tarvis. Nähtäväksi jää, mitä kaikkea ehdinkään vielä tältä polulta kerätä, ennen kuin päätän tarinani tämän luvun sanoihin "Maisteri Pitkänen kuittaa".