lauantai 16. elokuuta 2014

Yhteisöt - online vai offline?

Olen aina ollut jossain määrin kiinnostunut kaikenlaisesta kehityksestä, sekä ihmisen sisäisestä että ympäristön kehityksestä. Nyt etenkin tieto- ja viestintätekniikan kehitys ja sen vaikutukset ihmisiin sekä ihmissuhteisiin on ollut tavallista enemmän suurennuslasini alla, koska graduni käsittelee sosiaalista mediaa ja sen opetus-/oppimiskäyttöä. Kaikki ympäristön kehitys lähtee usein liikkeelle siitä, kuinka helpottaa arkeamme ja sosiaalinen media on tarjonnut merkittävää helpotusta etenkin yhteydenpitoon. Nyt kun some alkaa olla arkipäivää, peruspullaa, alkaa tulla esiin myös entistä selkeämmin sen kääntöpuoli. Mikä onkaan sosiaalisen median hinta?

Toissailtana (?) täällä jylläsi valtava ukkosmyrsky rankkasateineen, minkä seurauksena pihatiestämme seuraavalle kadulle on kertynyt melkoinen määrä soraa tienreunalta. Seuraavana päivänä kauppaan ajellessani mietin, että koskakohan nuokin tuosta putsataan takaisin tienreunaan. Ajatusketjuni ei suinkaan päättynyt siihen, vaan aloin miettiä, että kukahan ne siitä siivoaa ja kuinka tämä henkilö saa tietää, että tällainen siivoustarve edes on. Ajattelemme, että meillä jokaisella on oma paikkamme täällä maailmassa, oma tehtävämme ja muiden tonteille ei mennä. Minä olen kotiäiti tuosta läheltä ja alani on kasvatustiede, minulla ei ole mitään tekemistä tuon tiellä olevan soran kanssa. Paitsi että se häiritsee minua. On olemassa joku muu, joka soittaa johonkin jollekin ja kertoo tiellä olevasta sorasta. Sitten tämä jälkimmäinen joku antaa kadunlakaisun jollekin kolmannelle kasvottomalle henkilölle tehtäväksi. Jonain päivänä (mieluiten hetinytkohtahuomenna), kun taas ajelen tuota tietä, en kiinnitä huomiota kadulla olevaan soraan, koska joku on siivonnut sen pois ja itse olen jo unohtanut koko asian.

Mutta ei se näin mene. Se sora on edelleen siellä tiellä. Luultavasti kukaan ei ole siitä ilmoittanut mihinkään. Sen sijaan kaikki odottavat, että kadunlakaisija joko a) lukee meidän kuntalaisten ajatuksia ja lentää valkealla ratsullaan siivoamaan kadun tai b) kadunlakaisija käy päivittäin ajelemassa kaikki kadut läpi ja tarkistaa, olisiko jossain putsattavaa. Molemmat varsin todennäköisiä vaihtoehtoja, kuten voi päätellä siitä tosiasiasta, että ne sorat on edelleen siellä tiellä. Joka päivä me ihmiset suljemme silmämme pieneltä tai isolta epäkohdalta, koska se ei muka kuulu meille. Mutta kenelle se sitten kuuluu?

Tässä vaiheessa ajatusprosessia tulin siihen lopputulokseen, että tuon tien lakaiseminen myrskyn jälkeen ON meidän jokaisen lähellä asuvan ja tietä säännöllisesti käyttävän asia. Vähintään meistä jokaisen tulisi siitä ilmoittaa katujen puhtaanapitopalveluun/kuntaan, mutta yhtä pienellä vaivalla joku sen voisi ihan omalla harjallaan käydä lakaisemassa. Ei sitä niin paljon ole. Sen sijaan minä ja luultavasti monet muutkin manaamme sitä hiton soraa joka kerta siitä yli ajaessamme.

Olen aika varma, että tämä tilanne on seurausta yhteiskuntamme hienosta, mutta ei suinkaan ilmaisesta kehityksestä. Maailma on monimutkaistunut ja vähitellen siitä on seurannut se, että emme suinkaan ole enää yhteisö. Meidän yhteisömme on virtuaalimaailmassa ja luulemme olevamme sosiaalisia ja hoitavamme sosiaalisia suhteitamme, kun kommentoimme kaverin Facebook-päivitystä tai Instagram-kuvia. Koska käymme kirpputorikauppaa lukuisien tuntemattomien ihmisten kanssa verkossa, luulemme olevamme yltiösosiaalisia. Todellisuudessa olemme kuitenkin kaukana siitä ja aito yhteisöllisyys on unohtumassa. Verkossa voi olla yhteisöjä, mutta se ei riitä, koska elämme muuallakin kuin verkossa. Näemme ihmisiä kaduilla, kaupoissa ja kirjastoissa, mutta emme kohtaa enää toisiamme. Emme tervehdi (täällä etelän isoissa kaupungeissa ainakaan) tuntemattomia, jotka matkustavat kanssamme samalla bussilla, emme rupattele pitkässä kassajonossa muiden kanssa aikaa kuluttaaksemme. Mitä me teemme? Me kaivamme esiin älypuhelimemme ja päivitämme Facebookin: "Tolkuton kassajono, miksei muut voi käydä kaupassa eri aikaan kuin minä?"

Verkkopalvelut helpottavat arkea, todellakin. On kiva, että voin maksaa laskuja keskellä yötä kotona ja sen jälkeen selata eri kauppojen kuravaatevalikoimaa, jotta osaan sitten tehdä täsmäiskun oikeaan paikkaan. Olen kuitenkin itsessäni huomannut, että mitä helpommaksi kaikenlainen asiointi on tullut, sitä enemmän kaipaan sitä, että voin mennä kauppaan hypistelemään vaatteita, juttelemaan niistä myyjän kanssa jne. Kauhukuva on se, että kaikki tämä katoaa ja kaikki hoidetaan verkon kautta. Ruokaostoksiakin voi jo vähitellen tehdä verkossa ja noutaa kaupasta valmiiksi pakattuina tai joissain tapauksissa voi saada jopa kotiinkuljetuksen. Olen kuitenkin hiukan päässyt eroon tästä kamalasta ajatuksesta ja alkanut luottaa ihmiseen. Ihminen ei ole kone. Kehitys alkaa luultavasti jo pikku hiljaa olla siinä pisteessä, että uutuudenviehätys haihtuu ja ihmiset huomaavat kaipaavansa niitä perinteisiäkin tapoja toimia. Joskus on ihan kiva koskea oikeaa rahaa muovikortin sijaan. Ihminen myös tarvitsee toista ihmistä. Ei siksi, etteikö osaisi tehdä jotain yksin, vaan emotionaalisista syistä. En enää pelkää koneiden korvaavan esimerkiksi opettajia, koska koneet sellaisenaan eivät koskaan voi korvata ihmistä.

Mitä siis aion tehdä? Aion mennä harjaamaan sen kadun. Aion käyttää jatkossakin entistä enemmän oikeita kauppoja verkkokauppojen sijaan. Aion sanoa kassalla toimiville myyjille muutakin kuin kiitos ja moi. Aion jättää yhä useammin puhelimen sinne taskuun tai kassin pohjalle. Aion opettaa esimerkilläni lapsilleni, että kärsivällisyys ei tarkoita puhelime räpläämistä aina tilaisuuden tullen ja että on muitakin ihmisiä kuin meidän oman lähipiirimme ihmiset, ja heidän olemassaolonsa voi huomioida. Siis oikeasti huomioida. Yhteisössä on voimaa ja se antaa turvaa. En ymmärrä, miksi olemme heittämässä sen pois?